Effin lausunto kyberturvallisuuden toimeenpano-ohjelmasta | EFFI.org

Effin lausunto turvallisuuskomitean toimittamasta kyberturvallisuuden toimeenpano­-ohjelman luonnoksesta

31.1.2014
Electronic Frontier Finland ry
www.effi.org

Electronic Frontier Finland ry (Effi) kiittää mahdollisuudesta lausunnon antamiseen. Toimeenpano-ohjelman luonnoksessa korostetaan lukuisissa kohdissa ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien toteutumista kyberturvallisuustoiminnassa. Effi tukee mitä lämpimimmin tätä tavoitetta. Samanaikaisesti luonnoksessa kuvaillaan valitettavasti myös useita tavoitteita, joiden toteuttaminen johtaisi kaikella todennäköisyydellä kyseisten oikeuksien heikentämiseen ilman vastaavaa hyötyä turvallisuudelle. Samalla tuhottaisiin myös Suomen maine vakoiluvapaana valtiona, joka voisi olla maamme arvokkain markkinointivaltti kilpailtaessa globaaleista verkkopalvelumarkkinoista.

Toimeenpano-ohjelman luonnoksessa esitetään huomattavan suuri määrä toimenpiteitä tiivistelmäteksteinä. Esityksen tiivistetystä muodosta johtuen täsmällisten kantojen muodostaminen eri ehdotuksista on varsin haasteellista ("devil is in the details"). Lainsäädäntömuutoksiin tähtäävien osioiden joukossa erityistä huolta herättää Effissä ei-niin yllättävästi luku 2.4 "Tiedonhankinta ja tutkinta kyberympäristössä", jossa näytetään tähtäävän verkkovalvonnan merkittävään laajentamiseen: "Vertailumaissa lainsäädäntö perustuu siihen, että tiedusteluorganisaatiolla on mahdollisuus tietoliikennekaapeleissa tapahtuvan tietoliikenteen seuraamiseen. (...) Lainsäädäntö voi johtaa ehdotuksiin tiedustelun kehittämisestä tietoverkkojärjestelmissä. Siinä tapauksessa kansallisesti järjestettävän kybervalvonnan avulla turvallisuusviranomaisille tuotetaan sellaista tilannetietoa, jota ei ole saatavissa mistään muista lähteistä. (...) Kybervalvontaan ja tiedusteluun liittyy myös moniviranomaistoimintamallin kehittäminen."

Turvallisuuden suojaamiseksi on oikeutettua suorittaa perusteltuja, tarkasti kohdennettuja, tilannekohtaisia toimenpiteitä kyberympäristössä. Valitettavasti edellä lainattu ehdotusteksti antaa vaikutelman, jossa valtiovalta tahtoo massavalvoa verkkoliikennettä havainnoimalla dataa suoraan yhteisestä tietoliikenneinfrastruktuurista samalla tavoin kuin ulkomaiden epäeettiset tiedusteluelimet tekevät ja lisäksi jakaa tietoja viranomaisten välillä. Viranomaiset katsovat olevansa tosiasiassa kriittisen arvostelun yläpuolella ja omistavansa oikeuden ihmisten elämän invasiiviseen tarkkailuun, joka on väistämätön sivuvaikutus kuvaillun kaltaisesta toiminnasta.

Ajatus "haitallisen verkkoliikenteen torjumisesta rajoilla" on epäyhteensopiva koko Internetin perusluonteen kanssa. Miten tuollaiseen tavoitteeseen voitaisiin edes päästä muuten kuin asentamalla kaikkiin tietoliikenteen "rajanylityspaikkoihin" valvonta- ja suodatusjärjestelmät? Selvää on myös, että jos sellaisia järjestelmiä otetaan käyttöön, ne eivät jää vain digitaalisen maanpuolustuksen työkaluiksi, vaan "valvontayhteiskunnan porttiteorian" mukaan seuraavaksi eri viranomaiset ovat kärttämässä lupaa tietojen käyttöön rikostutkinnassa, "vääriä mielipiteitä" omaavien ihmisten profilointiin, rahapelimonopolia uhkaavien ulkomaisten palveluiden sulkemiseen ja niin edelleen. Minkäänlaista massavalvontajärjestelmää ei tule ottaa käyttöön; ne eivät yksinkertaisesti kuulu demokraattisiin yhteiskuntiin, joissa yksilöllä on oikeus omalla toiminnallaan rajata itsensä yhteiskunnan seurannan ulkopuolelle.

Hyväksyttävää kyberturvatoimintaa on se, että valtionhallinnon organisaatioissa valvotaan organisaation omiin tietojärjestelmiin tulevaa dataa. Esimerkkitoimenpiteinä palomuurit, turvallisten ohjelmistojen hankkiminen ja organisaation päivittäisen toiminnan sisäiset tietoturvakäytännöt. Huomattakoon, että kaikki tämä on mahdollista jo nykyisen lainsäädännön pohjalta. Luonnollisestikin "organisaation omat tietojärjestelmät" täytyy tässä ymmärtää suppeana käsitteenä, eli esimerkiksi kaikkien valtion sisällä olevien tietoliikennekaapelien kokonaisuus ei ole "valtio-organisaation oma järjestelmä, jota saa surutta valvoa", vaan organisaationa ymmärretään esimerkiksi yksittäinen virasto selvästi rajattuine toimipisteineen.

Otetaan esimerkkinä v. 2013 uutisoitu ulkoministeriöön kohdistunut verkkohyökkäys. Vastaavien hyökkäysten ehkäisyyn tarvitaan parempi tietoturva ministeriön itsensä sisälle, mutta ei missään tapauksessa voida sallia koko "Suomen Internetin" urkintaoikeuksia viranomaisille käyttäen tekosyynä valtioelinten turvallisuuden parantamista. Vähän analogista olisi, jos murto olisi tapahtunut "perinteisesti", tämän seurauksena jokaiseen kotiin asennettaisiin valvontakamera.

Toimenpiteessä "kansallinen kybervalvonta ja kybertiedustelu" mainitaan eräänä tavoitteena "havaita, tunnistaa ja ehkäistä maamme turvallisuuden kannalta haitallinen verkkoliikenne jo valtakunnan rajoilla ilma- ja merivalvonnan tavoin". Tätä on hankala lukea muuten kuin vaatimuksena, että Puolustusvoimat (ja/tai jokin muu viranomaistaho) haluaa oikeuden verkkoliikenteen invasiiviseen, kohtuuttomaan valvontaan. Tietysti esimerkiksi digitaalinen tilannekuva ajantasaisesta kyberturvallisuustilanteesta on tärkeä työkalu yhteiskunnan suojaamisessa. Kuitenkaan se tai mikään muukaan viranomaisten käytössä oleva tietolähde ei saa perustua kohtuuttomaan kaikenkattavaan urkintaan.

Ruotsin FRA-laki, joka antaa viranomaisille oikeuden maan rajojen ylittävän tietoliikenteen massavalvontaan, on huolestuttava ja epäyhteensopiva pohjoismaisen yhteiskuntamallin kanssa. Suomen ei pidä missään nimessä pyrkiä kohti FRA-tyylistä lainsäädäntöä tai toimintamallia. Tietoja ei myöskään pidä käyttää "kauppatavarana" ulkomaiden tiedustelupalveluiden kanssa, vaikka esim. Supo on ilmaissut halunsa moiseen epäeettiseen ja kansalaisten edusta vähät välittävään kaupankäyntiin (yle.fi/uutiset/supo_haluaisi_seuloa_nettiliikennetta_suomessa_-_tietoja_voitaisiin_vaihtaa_nsan_kanssa/6715195). Mikäli valvontaa halutaan tehdä, sen tulee täyttää 13 kriteeriä, jotka ovat listattuna täällä: en.necessaryandproportionate.org/text

Kansallisen turvallisuuden varjolla ei tule markkinoida kansalaisten valvonnan jatkuvaa laajentamista. Kyse ei ole teoreettisesta uhasta, sillä esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea: passeja varten kerättyjä sormenjälkiäkin tallennetaan keskitettyyn tietokantaan ja poliisijohdon mielestä valtion taholta pakotettavaksi kaavailtu autopaikannus olisi mukava lisä rikostutkinnan keinoihin. "Kansallinen turvallisuus" olisi myönteinen asia, jos sillä aidosti tarkoitettaisiin kansalaisten suojaamista, mutta Suomessa on nähtävissä haluja jalon perusteen väärinkäyttämiseksi arveluttavia päämääriä varten.

Käyttäkäämme ajattelun aktivointiin usein toistettua mutta yhä toimivaa kirjevertausta. Jos paperipohjaisen viestinnän aikana Neuvostoliitossa tai DDR:ssä luettiin valtion turvallisuuden nimissä yksityisten ihmisten kirjeitä (varsinkin rajojen yli postitettavaksi tarkoitettuja kirjeitä!) valtion hämärissä virastoissa, miten reagoivat länsimaiset oikeusvaltiot tähän? Pohdittuaan hetken tuota kysymystä pystynee ajatuskykyinen ihminen vastaamaan seuraavaankin kysymykseen. Miten pitäisi länsimaisen oikeusvaltion toimia tilanteessa, jossa viestintä tapahtuu kirjeiden sijaan bitteinä ja jotkin yhteiskunnan instanssit kehtaavat vaatia mahdollisuutta viestinnän havainnointiin ja torjuntaan "rajoilla" suuressa mittakaavassa?

Oikeus puolustautumiseen

Valtiolla täytyy toki olla mahdollisuus aktiiviseen puolustautumiseen kyberhyökkäyksiä vastaan huoltovarmuuden ja muiden ydintoimintojen suojaamisessa. Kyberpuolustustoimintaa suunniteltaessa tulisi kuitenkin ymmärtää, että kyberturvallisuustoiminta, joka voimakkaasti korostaa reaktiivista hyökkäyksen havaitsemista ja sen aktiivista rajoittamista, on riskialttiimpi perusoikeuksien toteutumisen kannalta kuin ennaltaehkäisevä ja järjestelmien hyökkäyskestävyyttä korostava strategia. Reaktiivinen hyökkäysten havaitseminen ja verkkotiedustelu edellyttävät reaaliaikaista tietoliikenteen seurantaa ja profilointia. Proaktiviinen järjestelmienhyökkäyskestävyyden lisääminen taas keskittyy järjestelmien kehitysaikaiseen parannukseen, jolloin järjestelmien lisääntynyt tietoturva jopa lisää esimerkiksi niiden tietosuojaa.

Reaktiivinen havainnointi ja aktiiviset vastatoimet eivät välttämättä todellisessa konfliktitilanteessa auta, sillä hyökkääjä saattaa käyttää hyväksi nollapäivähaavoittuvuuksia, joita joko ei havaita tai joiden vaikutukset ovat liian nopeita, että niihin ehdittäisiin edes automaattisesti adaptoituvin keinoin pureutua. Erilaiset valvonta- ja torjuntajärjestelmät ovat kuitenkin tietoturvatuoteyritysten leipäpuu. Niitä edistävä lobbaus on siksi kiihkeämpää kuin ohjelmistojen turvallisen kehityksen edistäminen, joka ei välttämättä vaatisi suuria sijoituksia järjestelmiin mutta sitäkin enemmän koulutus- ja prosessi-investointeja.

Proaktiivinen turvallisuustyö, esimerkiksi uusimman VAHTI-sovelluskehitysturvallisuusohjeen (1/2013) vaatimusten mukainen työ, tehostaisi järjestelmien passiivista puolustettavuutta ja vähentäisi nollapäivähyökkäysten riskiä. Ohjelmistojen kehityksen ja sovelluskehityksen turvallisuuden nostaminen strategisesti suurempaan rooliin hyödyttäisi siis todennäköisesti sekä perusoikeuksien että paremman kyberturvallisuustilanteen toteutumista.

Suomen Internetistä löytyy tuhansia suojaamattomia automaatiojärjestelmiä (research.comnet.aalto.fi/public/Aalto-Shodan-Raportti-julkinen.pdf). Kun mietitään keinoja kyberturvallisuuden parantamiseen, jolla ei loukata kansalaisten perusoikeuksia, tässä on yksi paikka aloittaa lainsäädäntötyö. On perusteltua laajentaa valtion oikeutta tutkia olemassa olevaa verkkoa etsien suojaamattomia ja huonosti suojattuja järjestelmiä, siten että tästä vastuussa olevalla taholla on oikeus selvittää kyseisen osoitteen omistaja ja vaatia tätä korjaamaan ongelma.

Kyberpuolustukseen yleiset periaatteet:

Effi suosittelee seuraavia periaatteita huomioitavaksi koko toimeenpano-ohjelman osalta:

  1. Kyberturvallisuus on henkilökohtaista turvallisuutta. Kyberturvallisuuspolitiikka keskittyy usein elintärkeiden infrastruktuurien kuten voimalaitosten ja vesilaitosten suojeluun. Mutta kyberturvallisuuteen liittyy myös toinen tärkeä aihe: kansalaisten ja heidän arvokkaimpien ja intiimeimpien tietojensa suojelu. Olisi katastrofi, jos miljoonien eurooppalaisten arkaluonteiset ja arvokkaat tiedot (kuten viestintä-, lääkintä- tai paikkatiedot) paljastettaisiin tahattomasti.
  2. Kyberturvallisuuden täytyy kunnioittaa perusoikeuksia. Kyberturvallisuustoimenpiteet vaikuttavat usein toistuvasti perusoikeuksiimme. Ehdotetut Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eri tapauksissa antanut päätöksen, että perusoikeuksien syvintä ydintä ei saa loukata. Seurauksena tästä täytyy uusien kyberturvallisuustoimenpiteiden tarpeellisuus, suhteellisuusperiaatteeseen sopivuus, päätöksenteon läheisyysperiaatteeseen sopivuus ja tehokkuus aina osoittaa etukäteen. Tämä tarkoittaa, että toimenpiteet täytyy räätälöidä sitä ongelmaa varten, joka niillä yritetään ratkaista.
  3. Kyberturvallisuus vaatii läpinäkyvyyttä. Kyberturvallisuuspolitiikalla voi olla kauaskantoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia muun muassa perusoikeuksiin ja Internetin toimintaan liittyen. Juuri tästä syystä kyberturvallisuuspolitiikan julkinen valvonta on välttämätöntä ja läpinäkyvyys tällä alueella on pakollista. Politiikan täytyy perustua todellisiin ja todistettavissa oleviin uhka- ja riskianalyyseihin (niin ennen politiikan käyttöönottoa kuin myös säännöllisesti sen jälkeen) ja sen täytyy keskittyä siihen täsmälliseen riskiin, johon sen väitetäänkin olevan kohdistettu.
  4. Täydellistä kyberturvallisuutta ei ole olemassa. Vaikka kyberturvallisuus on tärkeä päämäärä politiikkaa laadittaessa, täydellistä turvaa ei voida koskaan saavuttaa. Turvallisuus yleisesti on määritelmänsä mukaan kustannus-hyöty-analyysin tulos. Kyberturvallisuuden alueella tässä analyysissa otetaan huomioon se, että jo pieni ihmisryhmä suhteellisen vähällä rahalla voi aiheuttaa valtavaa vahinkoa esimerkiksi valmistamalla kehittyneitä haittaohjelmia kuten Stuxnet. Tietysti riskejä voidaan ehkäistä mahdollisuuksien rajoissa tarjoamalla perustason turvallisuustoimenpiteet, hajauttamalla riskejä mahdollisimman paljon ja tarjoamalla varamekanismeja. Kuitenkin meidän tulee hyväksyä, että milloinkaan kaikkia kyberturvallisuusriskejä ei voida poissulkea, koska ehkäisemisen kustannukset ovat yksinkertaisesti liian korkeat (mitattuina sekä euroina että vaikutuksena, joka ehkäisytoimenpiteillä olisi perusoikeuksiimme).
  5. Avoimuus johtaa parempaan tietoturvaan. Tietoteknisten järjestelmien turvallisuutta arvioitaessa on tärkeää huomata, että joissakin asioissa salailu heikentää turvallisuutta. Erityisesti kryptografiaan perustuvissa menetelmissä tunnetusti tilanne on se, että vaikka käytettyjen avainten huolellinen salassapito on ensiarvoisen tärkeää, käytetyn tekniikan julkisuus on lähes aina turvallisuutta parantava tekijä, Näin siksi, että mitä useampi tekniikan tuntee, sitä todennäköisemmin sen heikkoudet on löydetty ja korjattu, ja avainten vaihtaminen on aina paljon helpompaa kuin teknisten perusratkaisujen.
  6. Paras keino ehkäistä tietomurtoja on olla keräämättä tietoa. Monet viranomaisten tietojärjestelmät sisältävät eri tavoin arkaluontoista tietoa: poliisin järjestelmät, potilastietojärjestelmät (hyvin houkuttelevia esimerkiksi kiristykseen sopivia uhreja etsiville), erilaiset biotietopankit, DNA- ja sormenjälkirekisterit, kaikki ihmisten liikkeitä rekisteröivät järjestelmät, valvontakamerat jne. Mitään järjestelmää ei kuitenkaan voida suojata sataprosenttisesti ? tämä ei onnistunut edes NSA:lta. Tehtiin tietojärjestelmien suojaamiseksi mitä tahansa, kriittisen tietovuodon todennäköisyys kasvaa aina suoraan suhteessa kerättävän ja säilytettävän tiedon määrään. Siten pitäisi ottaa periaatteeksi välttää arkaluontoisten tietojen keräämistä enempää kuin on aivan välttämätöntä. Koska kaikilla tietoa käsittelevillä toimijoilla on luonnollinen taipumus luottaa itseensä liikaa ja kerätä tietoa ''varmuuden vuoksi'' enemmän kuin oikeasti olisi tarpeen ja perusteltua, olisi parasta yleisensä linjana kallistua mieluummin liian vähän kuin liian paljon tiedon keruun suuntaan. Tämä koskee niin tiedonkeruumekanismeja kuin kerätyn tiedon tallentamistakin. Silloin kun tietoa kuitenkin kerätään, toimenpiteet sen suojaamiseksi pitäisi tietenkin mitoittaa arvioiden sen arkaluontoisuutta ja vuotoherkkyyttä myös eritasoisissa poikkeusoloissa.
AttachmentKoko
EFFI-FI-Kyber-310114.pdf187.39 KB