Effin lausunto tekijänoikeuslain muutosluonnoksesta

Opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi lausuntoja luonnoksesta hallituksen esitykseksi eduskunnalle laeiksi tekijänoikeuslain ja sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 184 §:n muuttamisesta. Effin lausunto löytyy muiden ohella lausuntopalvelusta:

https://www.lausuntopalvelu.fi/FI/Proposal/Participation?proposalId=bf2bc712-ff6e-4a23-81de-91581bc2bf81

Valitettavasti lausuntopalvelussa käytetty kyselyformaatti ei tee helpoksi poimia sieltä yksittäisiä lausuntoja siistinä kokonaisuutena, joten tässä on kooste Effin lausunnosta:

  • 13 b § toinen momentti rajoittaa tiedon säilyttämistä enemmän kuin direktiivi sallii. Direktiivin 3 artiklassa lukee, että “… tieteellistä tutkimusta varten, mukaan lukien tutkimustulosten todentamiseen” (korostus allekirjoittaneen). Ilmaus “mukaan lukien” ei voi kaventaa edeltävää ilmausta, ainoastaan laajentaa sitä. Olennaista on vain, että tarkoitus on tieteellinen tutkimus, tutkimustulosten todentaminen on mainittu esimerkkinä koska se ei ehkä muuten olisi ilmeistä, sitä varten kun tietoa voidaan joutua säilyttämään ilman tarkkaa tietoa tulevasta käytöstä. Kansallisessa laissa voisi selventää asiaa lisäesimerkein, mutta tyhjentävää luetteloa ei voi antaa kun sellaista ei direktiivissäkään ole. Missään tapauksessa ei varmastikaan olisi järkevää kieltää jatkotutkimusta samasta aineistosta. Asian voisi korjata esimerkiksi seuraavanlaisella muotoilulla:

    “Sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, tieteellisessä tutkimuksessa tapahtuvaa tiedonlouhintaa varten valmistetun teoksen kappaleen saa säilyttää ja sitä saa käyttää myöhemmin tieteellistä tutkimusta varten, mukaanlukien jatkotutkimus ja tutkimuksen todentaminen, edellyttäen, että teoksen kappale on vain siihen oikeutettujen saatavilla. Tieteellistä tutkimusta varten tapahtuvaa tiedonlouhintaa tai tiedonlouhintaa varten tapahtuvaa kappaleen valmistamista ei saa estää tai rajoittaa.”

  • Sanoilla “järjestö” ja “organisaatio” on merkitysero: jälkimmäinen voi olla myös yritys. Ei liene tarkoitus, että tässä puheenaoleva yhteishallinnointiorganisaatio voisi olla myös vaikkapa osakeyhtiö, jonka ensisijainen tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa.

  • 16 i § mukainen kielto-oikeus voi olla ongelmallinen silloin, kun kyseessä on johdannaisteos alun perin ei-kaupallisella, esimerkiksi Creative Commons tai Open Source -lisenssillä julkaistusta teoksesta. Ns. copyleft-lisenssien periaatehan on sellainen, että tekijänoikeus säilyy alkuperäisellä tekijällä, tämä vain antaa lisenssillä oikeuksia sen saajalle. Jos oikeuksiin kuuluu oikeus tehdä johdannaisteoksia, ulottuisiko kielto-oikeus alkuperäisteoksen tekijään? Voisiko kielto-oikeudesta pätevästi luopua?

  • 30 § on potentiaalisesti ongelmallinen silloin kun tekijöitä on paljon, erityisesti erilaisten open source -lisenssien kanssa, kun kaikilla tekijöillä on oikeus vaatia selvityksiä. Tässä olisi syytä avata hyvän tavan mukaisuutta enemmän perustelutekstissä, miten tätä tulkittaisiin erilaisten open source- ja etenkin copyleft-lisenssien kanssa.

  • 31 § ei ota huomioon teoksen hyödyntämistä muuten kuin julkaisemalla. Jos teos on tehty asiakkaan sisäiseen käyttöön, jää epäselväksi voisiko tekijä tämän pykälän perusteella kuitenkin vaatia sen julkaisemista. Mahdollinen selvennys: “… julkaistu tai muuten hyödynnetty sovitulla tavalla…”, tai pykälän voisi tarkentaa rajaamaan sellaisia tapauksia, joissa tarkoitus on nimenomaisesti ollut julkaiseminen.

  • 38 § Tieteellisten artikkelien julkaisemisessa tekijällä ei ole intressiä rajoittaa sen saatavuutta, päinvastoin, mutta epätasapainoinen neuvotteluasema johtaa silti usein siihen, ja erityisesti julkisella rahoituksella tehtävässä tutkimuksessa tulosten antaminen kaupallisen toimijan yksinoikeudeksi on vähintäänkin arveluttavaa erityisesti tämänkaltaisen menettelyn tieteen julkisuutta vähentävän vaikutuksen vuoksi.

  • Ehdotettu 49 a § on erinomainen. Kerran tekijänoikeuden piiristä poistunutta teosta ei pitäisi voida tuoda takaisin sen piiriin kiertoteitse sitä kopioimalla valokuvaamallakaan, varsinkaan kun valokuvauksen edellytys silloin on juuri kuvatun teoksen tekijänoikeuden vanhentuminen.

  • 50 § 2 momentissa pitäisi direktiivin mukaisesti säätää, että se ei koske erittäin lyhyitä otteita ja avata tämän merkitystä perustelutekstissä. Otsikoiden lisäksi sallittua pitäisi olla lainata tekstiä sen verran, että lukijalle välittyy käsitys siitä, mistä aiheesta lainatussa lehtijutussa puhutaan, videoista vastaavasti lyhyt pätkä tai ainakin yksittäinen ruutu (screenshot), yksittäisestä valokuvasta tarkoituksen edellyttämä osa tai huonompilaatuinen kopio.

  • Vanhan lain 23 § mukainen ajankohtaiskirjoituksen lainaamisluvan poistaminen ei nähdäksemme ole tarpeen. Vanhan lain jälkipainantakieltomahdollisuus on jo antanut riittävän suojan alkuperäiselle julkaisijalle. Kovin suurta merkitystä asialla ei kuitenkaan ole.

  • 50 § on erityisesti lyhyiden otteiden kohdalla ongelmallinen.

  • Ratkaisussa ei ole riittävästi huomioitu eri perusoikeuksien välistä tasapainoa.

    Ilahduttavasti perustelutekstissä käsitellään sananvapausproblematiikkaa, mutta valitettavasti itse lakitekstissä on kokonaan jäänyt huomioon ottamatta, että sananvapaus sisältää myös oikeuden vastaanottaa tietoja. Kun jokin sisältö poistetaan verkosta, se ei kosketa vain sisällön tuottajaa vaan myös tämän potentiaalista yleisöä ja sen oikeuksia. Erityisesti 6 a luku ja 55 § alakohtineen on tässä merkittävä, se rajoittaa sananvapautta selvästi perustuslainsäätämisjärjestystä edellyttävällä tavalla.

    Lakitekstiin on tuotu uusi termi “sisällön tuottaja”. Se on hyvä uudistus, koska puheenaolevissa tilanteissa on kahdenlaisia käyttäjiä, vaikkakin usein samoja ihmisiä mutta eri tilanteissa. Pienenä ongelmana se kuitenkin helposti johtaa ajattelemaan isoa, organisoitunutta toimijaa, vaikka kyse oikeasti onkin useammin yksittäisestä ihmisestä, jonka valmiudet ja mahdollisuudet järeiden oikeustoimikeinojen kuten kanteen ajamiseen oikeudessa ovat rajalliset. Tätä epäsuhtaa ei lakiehdotuksessa ole oikein otettu huomioon, vaan se painottaa oikeudenhaltijoiden ja palveluntarjoajien etuja, vaikka näillä on yleensä alunperinkin paljon paremmat resurssit oikeuksiensa puolustamiseen.

  • Uusi 23 §: Parodia-, pastissi- ja karikatyyripoikkeus on hyvä ja saattaa Suomen lain yhdenmukaisemmaksi muiden maiden kanssa. Käytännössähän esimerkiksi parodiaa on jo oikeudessa pidetty sallittuna, mutta ilman selkeää oikeusperustetta ja siitä on aiheutunut ongelmia rajatapauksissa. Parodian, karikatyyrin ja pastissin eksplisiittinen salliminen parantaa tätä tilannetta selvästi. Vaaraksi jää “hyvän tavan mukaisuuden” tulkinta, perusteluissa olisi hyvä linjata siitä jotakin: esimerkiksi poliittisen tai aatteellisen toiminnan hyvinkin kärkevän parodioinnin pitäisi olla sallittua.

  • 55 a § 1 momentin kohta 2 on sananvapauden kannalta kriittinen. Erityisesti sen edellyttämien toimenpiteiden oikeasuhtaisuutta arvioitaessa pitäisi huolehtia siitä, ettei epäsuorastikaan edellytetä palveluun ladattavan sisällön yleistä valvontaa eikä teknisiä ratkaisuja, jotka käytännössä pakottaisivat palveluntarjoajat turvautumaan ulkopuolisiin, suurten toimijoiden toteuttamiin menetelmiin. Jollakin tavalla, vähintään perusteluissa, pitäisi selvästi sanoa, että automaattisia sisältösuodattimia ei edellytetä. Olisi perusoikeuksien kannalta kestämätöntä, jos kaikesta suomalaisen palveluntarjoajan sivuille ladattavasta materiaalista automaattisesti välittyisi tieto vaikkapa amerikkalaiselle tai kiinalaiselle suuryritykselle.

  • 55 b § 2 momentin vaatimus käyttäjämäärien raportoinnista on tulkittavissa niin, että se edellyttää käyttäjien tunnistamista tai rekisteröintiä. Se olisi yksityisyyden suojan kannalta kohtuuton vaatimus tässä eikä liene ollut tarkoituskaan, mutta asia olisi ehkä syytä täsmentää muotoilemalla se toisin, esim. “… käyttäjien tai käyttökertojen summittainen lukumäärä” tms, tai vähintään selventää asiaa perusteluissa.

  • 55 c § 2 momentti jättää tekijänoikeuksien rajoitusten arvioimisen viime kädessä tekijän tai oikeudenhaltijan yksin päätettäväksi. Tässä on sellainen vaara, että käytännössä nämä rutiininomaisesti vakuuttavat “että sisällön tuottajan palveluun tallentama aineisto loukkaa tekijän tämän lain mukaista oikeutta”. Sisällöntuottajan valitusteiksi jäisivät vetoaminen tekijänoikeusriitalautakuntaan ja 55 l § 1 momentin mukainen kanne oikeudessa, mikä on tyypilliselle pienelle sisällön tuottajalle, yksityiselle ihmiselle, kohtuuttoman raskas menettely. Kummallakaan tavalla ratkaisua tuskin tulisi ajoissa esimerkiksi kesken vaalikampanjan poistetun vaalimainoksen vaikutuksen pelastamiseksi. Todistustaakka pitäisikin kääntää toisinpäin: jos sisällön tuottaja vakuuttaa sen olevan laillista, sitä ei pidä poistaa. Palveluntarjoajalle ei myöskään synny minkäänlaista insentiiviä vastustaa poistopyyntöjä: vaarana on, että niihin suostutaan rutiininomaisesti. Tätä voisi hieman korjata maininnalla joko itse laissa tai ainakin perusteluissa, että 55 a § mukaisten toimien asianmukaisuus sisältää 55 c § toisen momentin mukaisten tunnistamistoimien tehokkuuden sisällön tuottajankin oikeuksien kannalta. Erityisesti parodia olisi syytä nostaa esille, sellaisia kun saatetaan hyvinkin haluta ajaa alas ilman tekijänoikeudellista intressiä esimerkiksi vaalikampanjan yhteydessä.

  • 55 d § on erityisesti sananvapausnäkökulmasta ehdottoman tarpeellinen. Valitettavasti vain se on aika hampaaton, kun mitään varsinaista sanktiota perusteettomasta poistovaatimuksesta ei seuraa. 55 k § mukainen hyvitys- ja vahingonkorvausmenettely ei siinä toimi ennaltaehkäisevänä tehokkaana pelotteena. Ainakin toistuvasta tai muuten törkeästä tapauksesta pitäisi tehdä yleisen syytteen alainen rikos.

  • 55 f §: Poistotilanteessa asianosaisia eivät ole vain sisällön tuottaja ja tekijä, vaan myös sen potentiaalinen yleisö, käyttäjät. Myös sisältöä kaipaavalle käyttäjälle pitäisi olla valitustie.

  • 55 h §: Tekijänoikeusriitalautakunta voisi sinänsä olla hyvä elin esitettyyn tarkoitukseen. Sille asetusluonnoksessa kaavailtu kokoonpano olisi kuitenkin ongelmallinen. Varsinaisten lainoppineiden lisäksi siellä olisi syytä olla kaikkien olennaisten tahojen edustajia: niin oikeudenhaltijoiden, palveluntarjoajien, sisällön tuottajien kuin sisällön kuluttajienkin. Edustavuudesta pitäisi säätää samaan tapaan kuin tekijänokeusneuvostossakin. Riittävän laintuntemuksen varmistamiseenkin riittäisi myös, että siellä olisi oltava vähintään tietty määrä oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita jäseniä, muuten edustavuuden toteuttaminen menisi kohtuuttoman vaikeaksi. Rinnastus kuluttajansuojalautakuntaan johtaa sikäli harhaan, että kyse ei olisi vain taloudellisista eduista ja korvauksista vaan myös sananvapaudesta ja se olisi syytä ottaa huomioon sekä lautakunnan kokoonpanossa että ohjeistuksessa, mieluiten jo laissa, esimerkiksi tähän tapaan:

    “Tekijänoikeusriitalautakunta on riippumaton ja puolueeton vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin, jossa ovat tasapuolisesti edustettuina sekä tekijät, palveluntarjoajat että sisällön tuottajat ja muut käyttäjät […] Lautakunnan tulee päätöksissään ottaa huomioon taloudellisten seikkojen lisäksi myös perusoikeusnäköhdat, erityisesti sananvapaus.”

    Asetuksessa voisi kelpoisuusvaatimuksia rajata samaan tapaan kuin tekijänoikeusneuvossakin, edellyttäen ylempää oikeustieteellistä korkeakoulututkintoa vain puheenjohtajalta ja yhdeltä muulta jäseneltä.

  • Etenkin jos perusteetonta poistopyyntöä ei kuitenkaan kriminalisoida, 55 k § mukaisessa hyvitysmenettelyssä tulisi olla selkeä rangaistuselementti. Kysehän ei yleensä olisi niinkään sisällön tuottajan taloudellisesta vahingosta kuin sananvapauden loukkauksesta. Esimerkiksi poistetun vaalimainoksen aiheuttamaa vaalitappiota ei oikein voi rahalla korvata. Hyvityksen suuruudessa olisi siten huomioitava myös tekijän maksukyky, vaikkapa suhteessa liikevaihtoon GDPR:n mallin mukaisesti.

  • 55 l § mukainen kanneoikeus on sananvapausnäkökulmasta riittämätön. Kun ajatellaan sisällön tuottajien usein pieniä resursseja, mahdollisuus ryhmäkanteeseen poisto-oikeutta toistuvasti väärinkäyttävää oikeudenhaltijaa vastaan olisi paikallaan, ja muutenkin kanne pitäisi voida nostaa toistuvasta perusteettomasta poisto-oikeuden käytöstä eikä vain yksittäisistä tapauksista yksi kerrallaan. Vielä suurempi ongelma on se, että viestien yleisön oikeutta niiden vastaanottamiseen ei ole tässä ajateltu lainkaan. Kanneoikeus pitäisi ehdottomasti olla myös niin sisällön tuottajia kuin sen kuluttajiakin edustavilla rekisteröidyillä yhdistyksillä tai muilla vastaavilla tahoilla.

  • Kuvailu tekijänoikeusjärjestelmän yleisestä merkityksestä:

    Tietokoneohjelmat kuuluisivat edelleen lain alaan. Haluamme nostaa esiin sen, mikä merkitys lailla on copyleft-lisensoitujen tietokoneohjelmistojen ja myös muiden teosten kohdalla.

    Myös Open Source-lisensseinä, vapaina tai avoimina tunnettujen lisenssien ideologisena perusajatuksena on luovuttaa teoksen käyttäjälle sopimuksella eli lisenssillä sellaisia oikeuksia jotka kuuluvat lainsäädännön mukaan tekijälle. Koska laki olisi muuten määräävä, tekijänoikeuksien luovuttamiseen käytetään lisenssiä. Vanhimmat tällaiset lisenssit ovat toimintamallin kehittäneen Free Software Foundationin vapaat lisenssit, esimerkiksi tietokoneohjelmistojen GPL-lisenssit. Kyse ei ole ohjelmistojen ilmaisuudesta vaan muista vapauksista. Tätä on konkretisoitu sanomalla “Free as in free speech, not as in free beer.”

    Muita copyleft-lisenssejä ovat Open Source Iniativen (OSI) sertifioimat Open Source -lisenssit joita on tällä hetkellä 111 erilaista: https://opensource.org/licenses/alphabetical sekä Creative Commons (CC) -lisenssit, joita on käytössä 6 erilaista sekä niiden vanhemmat versiot. https://opensource.org/licenses/alphabetical

    On virheellistä ajatella että copyleft-lisenssillä lisensoiminen tekisi teoksesta automaattisesti ei-kaupallisen. Tämä ajatusvirhe perustuu siihen että tekijänoikeudella suojatun teoksen ainoa hyödyntämistapa olisi sen esittäminen tai siitä tehtyjen tallenteiden esittäminen tai myyminen. Muita hyödyntämistapoja ovat esimerkiksi tietoteknisen palveluliiketoiminnan toteuttaminen copyleft-lisensoitua ohjelmistoa käyttäen tai CC-lisensoidun taideteoksen julkinen esittäminen tai johdannaisteosten tekeminen siitä lisenssin niin salliessa.

  • Perusoikeusarvioinnissa vaikutusta sananvapauteen on arvioitu riittämättömästi. Erityisesti esityksessä on todella paljon kohtia, joissa loukataan tai rajoitetaan ihmisten oikeutta ottaa vastaan viestejä kenenkään ennalta estämättä, eikä tätä ole mitenkään otettu huomioon. Myös sisällön tuottajien sananvapauden rajoituksia olisi syytä arvioida tarkemmin ja säätää tehokkaita sanktioita sen loukkaamisesta. Yksityisyyden suojaan kohdistuvia uhkia olisi myös aihetta analysoida enemmän, monet tähän lainsäädäntöön mahdollisesti liittyvät tekniset ratkaisut helposti johtavat ihmisten verkkokäyttäytymisen entistä tarkempaan seurantaan.

Yhteenveto:

Tekijänoikeuslaki on poikkeuksellisen monimutkainen ja vaikeatulkintainen laki, ja sellaiseksi se jää tämän muutoksen jälkeenkin. Muutos on kuitenkin enimmäkseen oikeansuuntainen, erityisesti kun otetaan huomioon direktiivin jättämä rajoitettu liikkumavara. Suurimmaksi ongelmaksi jää sen paikoin potentiaalisesti hyvinkin raju vaikutus sananvapauteen ja jossain määrin yksityisyyden suojaankin, ja niiden suojelemiseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Eri toimijoiden eritasoisia resursseja erilaisten turvakeinojen käyttöön pitäisi myös tasapainottaa suosimalla laissa pieniä toimijoita, etenkin yksityisiä kansalaisia.

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *