Mietteitä valiokuntamietinnöstä (häpeärangaistuslaki)

Kuten Digitodayn tekijänoikeusblogista on voinut lukea,HE 26/2006:n (ns. häpeärangaistuslaki) lopputuloksesta on olemassa tällä hetkellä kaksi täysin poikkeavaa tulkintaa. Valiokunnan puheenjohtaja Tuija Braxin mielestä häpeärangaistusta ei jäänyt lakiin. Omasta mielestäni valiokunta ei muuttanut hallituksen esitystä ainakaan siten, että EFFIn tavoitteet olisivat täyttyneet. Vaadimme nimittäin valiokunnassa, että tiedotusvelvollisuus olisi kohdennettu kaupallisiin tapauksiin (aito “piratismi”) ja yksityishenkilöiden toiminta olisi rajattu selvästi pykälän ulkopuolelle. Toissijaisena vaihtoehtona koitimme esittää , että pykälä olisi pitänyt kirjoittaa ainakin symmetriseksi ts. sekä kantajalla, että vastaajalla olisi tullut olla oikeus vaatia lopputuloksen julkaisemista.

Valiokunnan lausunnossa todetaan asiasta seuraavaa:

Säännöksissä on uutta vain se, että tuomion julkistaminen voi tuomioistuimen niin määrätessä tapahtua vastaajan kustannuksella…

Valiokunta korostaa sitä, että julkistamiskustannusten korvausvelvollisuutta ei ole tarkoitettu rangaistuksenluonteiseksi seuraamukseksi. Sääntelyn tarkoituksena on mahdollistaa esimerkiksi kuluttajille merkityksellisen tiedon levittäminen teollis- tai tekijänoikeuden loukkauksesta ilman, että tiedottamisesta aiheutuvat kustannukset jäävät oikeudenhaltijan vastattaviksi. Valiokunta kiinnittää lisäksi erityisesti huomiota niihin esityksen perusteluissakin (s. 20/II) todettuihin näkökohtiin, että vastaajan yksityiselämään liittyviä seikkoja ei saa julkistaa ja että tuomiosta tiedottaminen ei yleensä edellytä luonnollisen henkilön nimen mainitsemista.

Valiokunta siis linjaa, että myös jatkossa yksityishenkilöjä koskevat tapaukset voidaan vaatia julkaistavaksi kunhan nimeä tai yksityiselämään liittyviä tietoja ei oteta mukaan tiedotteeseen. Toiseksi on vaikea hahmottaa, miten tiedotteen julkaisemisesta koituva lisälasku ei voisi olla rangaistusluonteinen sen maksajan kannalta. Kolmanneksi valiokunta ei määrittele mitenkään mikä on “merkityksellistä tietoa” – jos tätä kysytään esim. TTVK:lta, kyse on kai lähinnä määrättyjen sanktioiden määrästä. Kansanedustaja Brax yhtyy kyllä salissa käydyssä keskustelussa EFFIn esittämään kantaan, jonka mukaan “merkityksellinen tieto” voisi olla nimenomaan tuoteväärennöksistä varoittamista – miksi ihmeessä tätä ei sitten ole kirjoitettu selvästi auki valiokunnan mietintöön?

Yksityiskohtaisissa perusteluissa sentään tavoitellaan julkaisemisvelvollisuuden rajaamista:

Valiokunta toteaa, että 1 momentin viimeisessä virkkeessä tarkoitettuna muuna vastaavana seikkana, joka tuomioistuimen tulee ottaa huomioon harkitessaan määräyksen antamista ja määräyksen sisältöä, voidaan pitää muun ohella sitä, onko vastaaja yksityishenkilö vai ammattimaisesti toiminut elinkeinonharjoittaja.

Tässä olisi kuitenkin voitu käyttää selvästi painavampaa ja selkeämpää kieltä eli esimerkiksi todeta, että yksityishenkilön kohdalta julkaisemisen kriteerit eivät (yleensä) täyty. Nyt täysin avoimeksi jätetty muotoilu voidaan myös tulkita vaikkapa aivan päinvastaiseen suuntaan sopivan tuomarin toimesta.

Myös toinen valiokunnan esittämä rajaus on hyvästä tarkoituksesta huolimatta ongelmallinen:

Valiokunta korostaa, että pykälää sovellettaessa on direktiivin 3 artiklan 2 kappaleen mukaisesti otettava huomioon se, että julkistamiskustannusten korvausvelvollisuutta koskevan määräyksen tulee olla oikeasuhtainen loukkaukseen nähden. Oikeasuhtaisuuden vaatimus koskee myös 2 momentissa tarkoitettua korvausvelvollisuuden enimmäismäärää. Sen tulee olla kohtuullinen suhteessa muihin saman loukkauksen perusteella määrättäviin seuraamuksiin. Korvausvelvollisuutta määrättäessä tulee ottaa huomioon myös se, että yleisperusteluissa todetuin tavoin julkistamisen tavoitteena on levittää tietoa eikä ankaroittaa loukkauksen perusteella määrättäviä seuraamuksia.

Jos kerran tavoiteena olisi oikeasti pelkkä tiedon levittäminen, eikö silloin ainoana kriteerinä tulisi olla tarve tiedon levittämiseen? Tällöin loukkauksen suuruudella ei tulisi olla mitään tekemistä korvausvelvollisuuden kanssa. Toisin sanoen, vaikka valiokunta koittaakin kovasti kirjoittaa mustaa valkoiseksi, tosiasiana pysyy, että kyse on rankaisuluonteisesta toimenpiteestä.

Kokonaan oma lukunsa on tiedotyspykälien epäsymmetrisyys. Asiasta käytiin kyllä rakentavaltä tuntunut keskustelu valiokunnassa, mutta siitä ei jostain syystä päätynyt mitään valiokunnan mietintöön. Ilmeisesti valiokunnan on omaksuttu näkemys, jonka mukaan vastaajalla ei tule turhaan antaa mitään oikeuksia immateriaalioikeuksia koskevissa laeissa? Kuitenkin vastaajan tekemälle julkaisemiselle olisi selvä tarve esimerkikisi tapauksissa, joissa oikeudenhaltijat ovat hyökänneet kovan julkisuuskampanjan tukemana laittomaksi kokemansa palvelun tai tuoteryhmän kimppuun, mutta hävinneet sitten loppujen lopuksi oikeudessa. Tällöin palvelun tai tuotteen tarjoajalla olisi keskeistä saada tiedotetuksi toimivansa täysin laillisesti aikaisemmista esitetyistä vaitteistä huolimatta.

Lopuksi – Suomessa tuomioistuimet soveltavat ensisijaisesti kirjoitettua lakia. Sen sijaan hallituksen esitykset ja erityisesti valiokuntien mietinnöt eivät sido päätöksentekoa, vaikkakin niitä kyllä voidaan tutkia epäselvissä tapauksissa johdannon saamiseksi.