Jyrki J.J. Kasvin puheenvuoro Big Brother 2003-tapahtumassa

Kansanedustaja Jyrki J.J. Kasvi oli mukana Big Brother 2003-tapahtumassa palkintoraadin puheenjohtajana. Ohessa on kooste Jyrki Kasvin puheenvuorosta "Yksityisyys nyt". Puheenvuoron WWW-versio perustuu Jyrki Kasvin muistiinpanoihin.


Yksityisyys nyt

Minulta kysytään aina joskus:

Mitä sillä yksityisyydellä oikein on väliä?

Miksi rehellisen kansalaisen pitäisi välittää, mitä tietoja hänestä kerätään, ja mitä niillä tiedoilla tehdään?


Me suomalaiset olemme luottavaista kansaa. Me luotamme viranomaisiimme ja yrityksiimme, ja toistaiseksi tätä luottamusta ei ole yleensä tarvinnut katua.

Valitettavasti päinvastaisiakin esimerkkejä on, kuten tapaus Sonera todistaa. Onneksi Sonera toimi niin amatöörimäisesti, että jäi tempustaan kiinni. Jos Sonerassa olisi toimittu vähänkin ammattitaitoisemmin, kukaan talon ulkopuolella ei olisi koskaan saanut tietää, että firma käyttää hallussaan olevia teleliikennetietokantoja laittomalla tavalla hyväkseen.

Olemmeko me siis liian luottavaisia? Olisiko ripaus vainoharhaisuutta paikallaan nimenomaan nyt, 11. 9. jälkeisessä maailmassa?

World Trade Centerin iskun jälkeen yksilön perusoikeuksiin kohdistuvat paineet ovat kaikkialla maailmassa koventuneet, myös täällä Suomessa.


Paitsi viranomaisten, myös yleisen mielipiteen asenteet ovat muuttuneet. Yksilön oikeudelliseen asemaan puuttuminen hyväksytään nykyään aiempaa paljon helpommin. Myös maissa, jotka ovat aiemmin nimenomaan ylpeilleet oikeusturvallaan.

Kuka olisi vielä kaksi vuotta sitten voinut kuvitella, että esimerkiksi Yhdysvallat perustaisi maansa rajojen ulkopuolelle keskitysleirin, johon se kerää muiden valtioiden kansalaisia ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä.


Maailman muuttuminen 11. 9. jälkeen muistuttaa meitä siitä, ettei yhteiskuntajärjestys ole välttämättä pysyvä. Tällä hetkellä me voimme ehkä olla turvallisin mielin, mutta millainen maa Suomi on 10 tai 20 vuoden kuluttua.

Mitä meistä tällä hetkellä kerättävillä tiedoilla silloin tehdään?

Ne tiedot eivät nimittäin katoa rekistereistä mihinkään.

Miehitetty Hollanti on tästä karmivin esimerkki. Hollannissa luotiin 1930-luvulla poikkeuksellisen kattava ja tehokas henkilötietorekisteri, josta oli sekä viranomaisille että kansalaisille paljon hyötyä. Sitten Natsi-Saksa miehitti Hollannin, ja sama poikkeuksellisen kattava ja tehokas henkilötietorekisteri mahdollisti Hollannin juutalaisten ja mustalaisten tuhoamisen nopeammin ja perusteellisemmin kuin missään muussa Saksan miehittämässä maassa.


Toisaalta olen pannut ilolla merkille, että yksityisyyden suojasta on lopulta alettu keskustella myös Suomessa. Esimerkiksi Liikenne- ja viestintäministeriön tuoreessa tulevaisuuskatsauksessa todetaan, että yksityisyyden suojaamisesta on tullut entistä merkittävämpi osa tietoyhteiskuntapolitiikkaa.

Valitettavasti Sisäministeriön vastaavassa, valtakunnan sisäistä turvallisuutta painottavassa katsauksessa ei lainkaan käsitellä henkilötietokantojen käyttöä.

Kun aiheesta ei ole keskusteltu, mahdollisia ongelmia ei ole tiedostettu, ja me insinöörit olemme voineet puolihuolimattomasti suunnitella järjestelmiä, jotka keräävät varmuuden vuoksi jopa täysin tarpeetonta tietoa.

Tietotekniikka-insinöörin mielestähän tietoa ei voi olla liikaa!

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa YTV:n matkakorttijärjestelmä, joka olisi voitu alusta alkaen suunnitella siten, että YTV saa joukkoliikennepalveluiden kehittämiseksi tarvitsemansa tiedot, mutta yksittäisten matkustajien tietoja ei kerätä.

On turha selittää YTV:n tavoin, ettei kerättäviä tietoja käytetä. Miksi niitä sitten ylipäätään kerätään?

Lisäksi on hyvä muistaa, että myös ihan asiallisesti kerättyjä tietoja on helppo käyttää väärin.

Maailmalta löytyy paljon esimerkkejä siitä, miten esimerkiksi pankki- tai verovirkailijat ovat kaivaneet ruudulleen tiedot tyttärensä poikaystävästä tai ärsyttävästä naapuristaan.


Keskustelua tarvitaan, sillä yksityisyyden turvaaminen ei tule lähivuosina ainakaan helpottumaan.

Esimerkiksi meidän kaikkien terveystiedot ovat tätä nykyä levällään eri puolilla Suomea. Paljon turhaa työtä, aikaa, rahaa ja vääriä diagnooseja säästettäisiin, jos eri terveyskeskusten, sairaaloiden, työterveysasemien ja lääkäriasemien potilasrekisterit koottaisiin yhteen järjestelmään, johon kaikki lääkärit pääsisivät käsiksi omalla tietokoneellaan.

Näenkin jo kylmän hien kihoavan monen effiläisen otsalle.

Hyödyt olisivat valtavat, mutta mikä voisi olla yksityisempää tietoa kuin tieto meidän terveydestämme. Entä jos meidän henkivakuutusyhtiömme pääsisi tietoihin käsiksi? Tai naapuri?

Pitäisikö koko ajatuksesta siis luopua? Ei välttämättä.

Järjestelmän voisi aivan hyvin suunnitella esimerkiksi siten, että vain minulla olisi oikeus ja mahdollisuus avata minua itseäni koskevat potilastiedot.

Toisen, lähempänä tätä päivää olevan esimerkin tarjoaa monelta taholta esitetty vaatimus antaa kuntien sosiaaliviranomaisille oikeus tarkastaa toimeentulotuen hakijoiden tilitiedot pankkien tietojärjestelmistä. Kun kysyin eräässä Espoon kaupungin ePalveluita pohtineessa seminaarissa paikalla olleilta viranhaltijoilta, pitäisikö tällainen oikeus tosiaan myöntää, noin puolet oli sitä mieltä, että pitäisi.

Effiläisten ilmeistä päätellen minun ei tarvitse tarkemmin kuvailla tällaisen järjestelyn riskejä.


Pyysin avustajaani tänään selvittelemään, mihin vuonna 1999 säädetty henkilötietolaki pohjautuu.

Hänen ministeriöstä saamansa vastaus oli mielenkiintoinen, henkilötietolain taustalta löytyy mm. perustuslakiin kirjattu oikeus kotirauhaan.

Meidän sähköinen kotimme, virtuaalinen elinympäristömme, on siis rinnastettavissa meidän kotiimme: yksityiseen tilaan, jonka yksityisyyttä ei saa loukata.

Virtuaalikotirauha ei siis tarkoita virtuaalista kotirauhaa vaan virtuaalisen kodin rauhaa.


WWW-version on tehnyt Janne Nikula (jni@iki.fi) Jyrki Kasvin muistiinpanoja noudatellen.