EFFI 5. 9. 2001 Kämppi, Lena Krohn

Kirjailijana ja lukijana pidän EFFI:n kaltaista järjestöä tarpeellisena myös Suomessa. Kerron, miksi.

Katson, että suhde älylliseen omaisuuteen, ideoihin, luovaan työhön ja sen tuloksiin, on globaalin tietoyhteiskunnan keskeisiä haasteita. Tieto tai intellektuaalinen omaisuus ovat vallan ja julkisuuden ulottuvuuksia siinä missä rahakin. Ne ovat myös pääomaa, ja - aivan kirjaimellisesti - pään omaa. Kysymys on siitä, kenen pään.

Käsitys tekijänoikeudesta on muuttunut. Suhde siihen konkretisoituu myös lainsäädännössä, erityisesti Yhdysvaltain ja EU:n, jossa copyright-oikeuksia on viime vuosina pyritty laajentamaan ja samalla kaventamaan tiedon saatavuutta. Useinkaan sellaiset pyrkimykset eivät rikastuta tekijöitä, eivät alkutuotantoa, vaan korporaatioita, jotka hyödyntävät yksityisten ihmisten työtä.

Intellektuaalinen omaisuus on siitä merkillistä omaisuutta, että sitä - toisin kuin mammonaa tai kiinteistöjä tai arvopapereita - voidaan jakaa eikä se siltikään vähene. Päinvastoin: siitä tulee sitä arvokkaampaa, mitä enemmän sitä jaetaan ja oikeastaan vasta sitten sitä voidaankin kutsua intellektuaaliseksi omaisuudeksi. Sen kerääjä ei riistä keneltäkään mitään, olipa hän kuinka ahne hyvänsä; pikemminkin hän lisää myös toisten mahdollisuuksia päästä siitä osallisiksi.

Mutta ideoillakin on ekonomiansa. Tekijänoikeudessa on kysymys sekä taloudesta että demokratiasta, sekä intellektuaalisen omaisuuden rahassa mitattavasta arvosta että sen luojan ja sen käyttäjän oikeuksista. Demokratian koetinkiviä on tasavertainen pääsy tiedon lähteille. Siksi kysymys intellektuaalisen omaisuuden kohtelusta on todellakin eräs länsimaisen kulttuurin ja tasa-arvokäsityksen kohtalonkysymyksistä.

Uusi teknologia muuttaa myös kulttuurin teon, sen arkistoinnin ja levittämisen ehtoja. Tiedon siirtyminen sähköisiin viestimiin, ennen kaikkea internetiin, on tuonut nämä ongelmat uudella tavalla ajankohtaisiksi. Merkitseekö tiedon digitalisoiminen tasavertaisuuden lisääntymistä, helpompaa tiedon siirtoa, intellektuaalisen omaisuuden vaivattomampaa jakamista? Valitettavasti ei aina siltä näytä. Internet päinvastoin saattaa lisätä eriarvoisuutta myös tässä suhteessa.

Kustannusten keveys ja uuden teknologian nopeus tuovat riskejä. On tavattoman helppoa ja halpaa levittää intellektuaalista omaisuutta elektronisina piraattikopioina. Digitoitu filmi, kirja tai musiikkikappale voidaan sähköpostittaa miljoonille parissa minuutissa. Erilaiset kompressointitavat kuten mpeg ovat entisestään helpottaneet tällaisia siirtoja. Lainsäädäntö pyrkii pysymään tilanteen tasalla ja on taipuvainen myös ylireagoimaan. Tässä juuri piilee uhka tiedon saamisen tasapuolisuudelle ja demokratialle.

Kohtuullisen käytön poikkeukset tekijänoikeuteen ovat ensiarvoisen tärkeitä esim. opiskelijoille ja kirjastoille. Nyt niitä on pyritty poistamaan. Silloin käyttäjän oikeuksien ja tekijänoikeussuojan välinen suhteellinen tasapainotila järkkyy. Tasapainoa on horjutettu siten että kopiointioikeuden omistajat (jotka eivät suinkaan aina ole tekijöitä) saavat käyttäjien ja ns. "fair usen" kustannuksella lisää hyötyä. Tyypillinen tapaus on se, että e-kirjan ostaja ei saisi lainata kappalettaan tai tehdä ostamastaan kappaleesta kopiota edes toiseen tietokoneeseensa.

Ohjelmoija Dmitri Sklyarovin tapaus on tästä kuohuttava esimerkki. Hän on syytteessä the Digital Millennium Copyright Act-nimisen lain rikkomisesta, koska hän on luennossaan huomauttanut puutteista Adobe-yhtiön julkaisemien e-kirjojen kopiointisuojassa ja koska hänen työnantajansa on myynyt tietokoneohjelmaa, joka mahdollistaa tällaisten teosten kopioinnin. Miestä uhkaavat jopa kahdenkymmenenviiden vuoden vankeustuomio ja yli kahden miljoonan dollarin korvaukset.

Kaksi selvästi toisistaan erottuvaa tai jopa vastakkaista näkökantaa pyrkii saamaan äänensä kuuluviin: anticopyrightistit ja copyrightistit. Edellinen puolue vastustaa copyright-lainsäädännön tiukentamista ja monet sen kannattajista lukeutuvat juuri kirjastoihmisiin ja lukevaan yleisöön. Heille on tuttu Stewart Brandin slogan: "Information wants to be free."

Mutta Brandin lause jatkuu: "Information wants to be free -- because it is now so easy to copy and distribute casually -- and information wants to be expensive -- because in an Information Age, nothing is so valuable as the right information."

Ennen vanhaan oli sellainenkin ammattiryhmä kuin taiteilijat. Nyt he ovat sisällön tuottajjia tai - mikä pahempi - tajuntateollisuustyöläisiä. Julkaisijat, kustantajat, suuryhtiöt ja sisällön tuottajat kilpailevat bittien omistuksesta.

Kirjailijakin on joutunut uudenlaiseen ambivalenttiin tilanteeseen.

Kirjailijalle kysymys copyrightista koskee suoraan hänen taloudellisia intressejään, hänen oikeuttaan ja mahdollisuuttaan ansaita elantonsa omalla työllään. Mikäli tekijänoikeus murenisi, hänen taloudellinen asemansa kurjistuisi entisestään. Mutta kysymys ei ole suinkaan vain materiaalisista eduista edes kirjailijan kohdalla.

Ei ole kirjailijaa ilman lukijaa, ja tämä tarkoittaa myös sitä, että jokainen kirjailija on itsekin lukija. Hän tarvitsee toisia kirjoja, kirjastoja ja internetiä voidakseen harjoittaa ammattiaan. Hänenkin on päästävä informaation lähteille, ja kaikki copyrightin tiukennukset kajoavat suoraan tähän perusoikeuteen. Tiedon jano on yleisinhimillinen tarve. Ei voi olla kirjailijankaan etujen mukaista, että lainsäädäntö tiukkenee siihen suuntaan kuin nyt etenkin Yhdysvalloissa on edetty. Tiedän kyllä, että monissa kirjailijaliitoissa ajatellaan toisin.

On lukuisia eturyhmiä, jotka tahtovat valvoa tiedonjakoa ja tiedosta maksettavan hinnan tasoa. Oikeuksien omistajat saattavat vastustaa nykyisten copyrightrajoitusten, esim. juuri kirjasto-oikeuksien, säilyttämistä digitaalisessa ympäristössä tai kryptograafista suojausta kaikelle uudelle tiedolle. Tämä olisi kohtalokas isku sekä yleisille kirjastoille että myös internetin käyttäjille. Epäilemättä se merkitsisi kirjailijoille tiettyä turvaa mutta myös lukijoiden menetystä. Erilaiset lisenssisysteemeillä, digitaalisilla sopimuksilla ja copyright-chipseillä on nurja puolensa. Sisällön tuottajat ja julkaisijat eivät ehkä voita niin paljon kuin kuvittelevat. Jos laiton on yleisesti hyväksyttyä, aina löytyy keinoja kiertää laki.

Meillä Suomessa on lakiin kirjattu jokamiehenoikeus. Vaikka jokaisella maapalalla on omistajansa, metsän antimia voi kerätä ja käyttää kuka tahansa. Tuskin kukaan on halunnut kyseenalaistaa tai kaventaa tätä oikeutta. Meillä pitäisi olla erityinen herkkyys ymmärtää anti-copyright-puolueen tavoitteita. Minunkin kantani on se, että ihmisen pitää voida lukea edelleenkin ilman erityislupia ja -maksuja. Koska lainsäätäjät eivät ole aina nähneet tarpeelliseksi turvata kansalaisten oikeuksia tässä suhteessa, tarvitaan EFFI:n kaltaista järjestöä.


16.9.2001. HTML:ksi muutettu Lena Krohnin alkuperäistekstistä

janne.lindqvist@effi.org