Microsoftin tutkimuslaitoksessa pidetty DRM-puhe Versio 1.3. 1.9.04 9:24

Cory Doctorow (cory@eff.org), 17. kesäkuuta 2004

Tämä puhe pidettiin Microsoftin tutkimusryhmälle ja muille yhtiön edustajille Microsoftin Redmondin toimistossa 17. kesäkuuta  2004. Tekijä on luopunut puheen tekijänoikeuksista.

EFF:n verkkosivut: EFF
Cory Doctorown verkkosivut: Craphound
Cory Doctorown blogi: BoingBoing
Tämän dokumentin suomeksi kääntämisessä olivat mukana: Herkko Hietanen, Tero Tilus, Antti Vähä-Sipilä, Kuisma Lappalainen ja Tuomas Salo.

Oikolukua koskevia kommentteja otetaan vastaan herkko(.) hietanen@ effi.org.

Johdanto

Tervehdys rakkaat piraattikumppanit! Arrrrr!

Puhun tänään tekijänoikeudesta, tekniikasta ja DRM:stä (Digital Rights Management). Työskentelen Lontoossa Electronic Frontier Foundationissa tekijänoikeuskysymysten parissa. En ole lakimies - olen pikemminkin äänekäs aktivisti, joka joskus lähetetään rippipuku päällä standardoimisjärjestöihin tai YK:hon aiheuttamaan sekaannusta puhumalla. Vietän noin kolme viikkoa kuukaudesta tien päällä omituisissa tilaisuuksissa, kuten puhumassa Microsoftille DRM-järjestelmistä.

Elän kaksoiselämää: olen myös tieteiskirjailija. Se tarkoittaa, että ajan myös omaa etuani, sillä olen unelmoinut elättäväni itseni kirjoittamalla 12-vuotiaasta lähtien. Tekijänoikeuksiini perustuva bisnekseni ei toki ole yhtä mittaavaa kuin Microsoftin, mutta vakuutan, että se on minulle yhtä tärkeä kuin teidän liiketoimintanne on teille.

Tahtoisin vakuuttaa teille tällä esityksellä että:

  1. DRM-järjestelmät eivät toimi
  2. DRM-järjestelmät ovat haitaksi yhteiskunnalle
  3. DRM-järjestelmät haittaavat bisnestä
  4. DRM-järjestelmät vahingoittavat artisteja
  5. DRM on huono liikeidea Microsoftille

Tämä puhe on merkittävä. Microsoft on upottanut paljon rahaa DRM-järjestelmien kehittämiseen, ja paljon aikaa lähettämällä Marthan, Brianin ja Peterin ja muita ihmisiä ympäri maailmaa lobbaamaan suotuisia oloja Microsoftin tulevaisuuden DRM-järjestelmille. Microsoftin kaltaiset yritykset kääntyvät hitaasti kuin vanhat amerikanraudat, ja tällä aiheella on niin paljon eteenpäin vievää liike-energiaa, että sitä on hankala pysäyttää ennen kuin moottori on kuskin sylissä. Parhaimmillaankin luulen, että Microsoft voisi hieman muuttaa DRM-keskustelun liikevektoreita - ja näin pelastaa nahkamme.

Paneudutaan tarkemmin edellä esittämiini väitteisiin.

1. DRM-järjestelmät eivät toimi

Tämä väite jakautuu kahteen osaan:

  1. Pikakurssi kryptografiasta
  2. Kryptografian soveltaminen DRM-järjestelmiin

Kryptografia -- salakirjoitus -- on tapa pitää salaisuuksia. Siihen kuuluu kolme osapuolta: lähettäjä, vastaanottaja ja hyökkääjä (hyökkääjiä, lähettäjiä ja vastaanottajia voi olla kaikkia useitakin, mutta pitäytykäämme yksinkertaisuudessa). Kutsumme näitä ihmisiä nimillä Alice, Bob ja Carol.

Oletetaanpa, että elämme Caesarin ja Gallian sodan aikana. Täytyy lähettää viestejä sinne tänne kenraaleille, ja mieluiten siten, ettei vihollinen pääse niihin käsiksi. Voidaan luottaa siihen, että jokainen viestin kaappaaja on todennäköisesti lukutaidoton, mutta se on vakava riski valtakunnan kannalta. Viestit voi antaa luotettavien sanansaattajien käsiin, jotka pureksivat ja nielevät ne, jos heidät siepataan - mutta se ei auta, jos Brad Pitt ja hänen hamemiehensä iskevät sanansaattajaa nuolella ennen kuin hän ymmärtää, mikä häntä iski.

Viesti siis salataan esimerkiksi ROT-13:lla, jossa jokainen kirjain korvataan siitä aakkoskehällä mahdollisimman kaukana olevalla toisella kirjaimella. Näin aikanaan tehtiin Usenet-verkossa, kun tuskin kukaan siellä piittasi turvallisuudesta -- A oli N, B oli O, C oli P, ja niin edelleen. Salauksen purkamiseksi lisättiin taas 13, joten N oli A, O oli B ja niin edelleen.

Tämä salaus on kuitenkin melko ontuvaa: kun joku keksii käytetyn algoritmin, salaisuus on mennyttä.

Caesarina viettäisit paljon aikaa huolissasi siitä, kuinka sanansaattajiesi olemassaolo ja hyötykuorma pidetään salassa. Ymmärsitkö? Olet Augustus ja sinun pitää lähettää viesti Bradille päästämättä Cassiusta (sana, josta luotettavat tietolähteet kertovat sen tarkoittavan "juustomainen") siihen käsiksi. Annat viestin vietäväksi Diatomaceukselle, valtakunnan parhaalle juoksijalle, ja salaat sen ROT-13:lla ja lähetät hänet varuskunnasta yön pimeimpänä hetkenä, huolehtien, että kukaan ei tiedä lähettäneesi sitä. Cassiuksella on vakoojia kaikkialla, varuskunnassa ja tiellä, ja kun joku heistä ampuu nuolen Diatomaceouksen läpi, he pääsevät viestiin käsiksi, avaavat salauksen, ja jäät kiinni. Viestin olemassaolo on siis salaisuus, samoin kuin salausavain ja salattu viesti. Se tarkoittaa useita salaisuuksia, ja kuta enemmän niitä on, sitä vähemmän olet turvassa. Erityisesti, jos joku muu tuntee joitakin näistä salaisuuksista. Jaetut salaisuudet eivät enää olekaan salaisuuksia.

Aikaa kuluu, asioita tapahtuu, Tesla keksii radion ja Marconi ottaa itselleen kunnian siitä. Tämä tarkoittaa sekä hyviä että huonoja uutisia salaukselle: toisaalta viestit pääsevät minne tahansa vastaanottimen ja antennin avulla, mikä on suurenmoista vihollisrivien takana työskenteleville vastarintaliikkeen miehille. Toisaalta kuka tahansa, jolla on antenni, voi kuulla viestin, jolloin sen olemassaolon salaamisesta ei enää ole hyötyä. Aina kun Adolf lähettää viestin Berliiniin, hän voi olettaa Churchillin kuulevan sen.

Tämä on OK, koska meillä on nykyisin tietokoneita - isoja laatikoita, alkeellisia mekaanisia tietokoneita, jotka ovat kuitenkin tietokoneita. Tietokoneet ovat koneita, joilla lukuja järjestellään uudelleen, ja molempien osapuolten insinöörit osallistuvat vihamieliseen kilpailuun keksiä selkein menetelmä numeerisesti esitetyn tekstin uudelleenjärjestämiseen siten, että vastapuoli ei voi salausta purkaa. Viestin olemassaolo ei enää ole salaisuus, mutta salausalgoritmi sen sijaan kyllä.

Salaisuuksia on kuitenkin yhä liikaa. Jos Bobby kaappaa yhden Adolfin Enigma-koneista, hän voi antaa Churchillille kaikenlaista tiedustelutietoa. Tarkoitan, että tämä oli hyvä uutinen Churchillille ja meille, mutta huono uutinen Adolfille. Ja lopulta se on huono uutinen kenelle tahansa, joka tahtoo pitää salaisuuden.

Tässä vaiheessa kuvaan astuvat avaimet: avainta käyttävä salaus on turvallisempaa. Vaikka avain olisi julkinenkin, jos salattu viesti siepataan avainta tuntematta (tai murtamatta), viesti on yhä salainen. Sodan jälkeen tämä on tuplasti niin tärkeää, kun alamme tajuta Schneierin lakina ymmärtämäni asian: "kuka tahansa voi keksiä niin fiksun turvajärjestelmän, ettei hän itse osaa sitä murtaa." Tämä tarkoittaa, että ainoa koemenetelmä mahdollisten virheiden löytämiseen salauksesta on kertoa siitä kaikille tuntemillesi älykkäille ihmisille ja pyytää heitä miettimään keinoja sen murtamiseen. Ilman tätä kriittistä askelta päätyymahdollisesti hölmöjen paratiisiin, jossa vihollinen on murtanut salauksesi jo ajat sitten ja hiljaa selvittää kaikkia salakirjoituksiasi tirskuen sinulle.

Parasta kaikessa on se, että on vain yksi salaisuus: avain. Ja kahden avaimen salauksessa tulee yhä helpommaksi Alicen ja Bobin pitää avaimensa salassa Carolilta, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet. Kunhan Alice ja Bob voivat pitää avaimensa salassa, he voivat olettaa, ettei Carol pääse käsiksi selväkielisesti heidän viesteihinsä, vaikka hän tuntisi salausalgoritmin ja salatun tekstin. Avaimet ovat salaisuuksista lyhimmät ja yksinkertaisimmat: siten ne on jopa helpompaa pitää Carolin ulottumattomissa. Hurraa, Bob ja Alice!

Soveltakaamme sitten tätä DRM:ään.

DRM:ssä hyökkääjä on *myös vastaanottaja*. Ei ole enää Alicea, Bobia ja Carolia, vaan vain Alice ja Bob. Alice myy Bobille DVD-levyn ja DVD-soittimen. DVD-levyllä on elokuva - esimerkiksi Pirates of the Caribbean - ja se on salattu algoritmilla nimeltä CSS - Content Scrambling System (suomeksi "sisällönsotkentajärjestelmä"). DVD-soittimessa on CSS-salauksen avain.

Noh, katsotaanpa mikä tässä on sitten salaisuus: salausalgoritmi tunnetaan. Salattu tieto on mitä todennäköisimmin vihollisen käsissä, arrr. Mutta mitä siitä? Niin kauan kuin avain ei ole vihollisen käsissä, kaikki on hyvin.

Tässä on kuitenkin pulma. Alice tahtoo Bobin ostavan Pirates of the Caribbeaninsa. Bob suostuu ostamaan Pirates of the Caribbeanin vain, jos hän pystyy murtamaan CSS-salatun VOBin eli videodatan DVD-soittimellaan. Muutoin hän ei voi käyttää levyä muuten kuin lasinalusena. Alicen on siis annettava Bobille - hyökkääjälle - avain, salaus ja salattu viesti.

Hauskuus seuraa.

DRM-järjestelmät voi murtaa minuuteissa, joskus päivissä. Harvoin menee kuukausia. Se ei johdu siitä, että niiden keksijät olisivat tyhmiä. Se ei johdu siitä, että salauksen murtajat olisivat älykkäitä. Se ei johdu virheistä algoritmeissa. Loppujen lopuksi kaikilla DRM-järjestelmillä on yhteinen haavoittuvuus: ne tarjoavat murtajille salatun tiedon, salauksen ja avaimen. Tällöin "salaisuus" ei enää olekaan salaisuus.

2. DRM-järjestelmät ovat haitaksi yhteiskunnalle

Nosta käsi, jos ajattelit jotain tähän tapaan: "Eihän DRM:n tarvitse olla suoja kaikkein terävimpiä murtomiehiä vastaan, vain keskivertokansalaisia! Se toimii hidastetöyssyn tavoin!"

Kädet alas.

Tämä on harhaa kahdestakin syystä, joista toinen on tekninen ja toinen sosiaalinen. Kuitenkin molemmat ovat haitaksi yhteiskunnalle.

Tekninen syy on tämä: Ei tarvitse olla kräkkeri murtaakseen DRM-suojauksen. Tarvitsee vain osata käyttää Googlea, Kazaata tai mitä tahansa muuta yleiskäyttöistä hakutyökalua löytääkseen version, jonka joku itseä fiksumpi on jo murtanut.

Nosta käsi, jos ajattelit jotain tähän tapaan: "NGSCB ratkaisee ongelman: pistetään salaisuus logiikkapiirin sisään ja valetaan se epoksiin."

Kiitos, voitte laskea kätenne.

Nosta käsi, jos olet yksi ns. "Darknet" -tutkielman kirjoittajista.

Nyt kaikki ensimmäisen kysymykseni kohdalla kätensä nostaneet, menkää tapaamaan joku tutkielman kirjoittajista. Siinä nimittäin kerrotaan, muiden muassa, että DRM on tuomittu epäonnistumaan tästä nimenomaisesta syystä. Voitte laskea kätenne.

Mainitsemani sosiaalinen syy DRM-teknologian epäonnistumiseen on rehellisen käyttäjän rehellisyyden vahtiminen. Aivan kuin täytyisi vahtia, että pitkä käyttäjä tosiaan on pitkä. DRM-järjestelmätoimittajat kertovat tuotteidensa estävän tavallista käyttäjää kopioimasta, eivät järjestäytynyttä rikollisuutta, kuten miljoonia korkealaatuisia tuoteväärennöksiä tuottavia ukrainalaisia piraatteja. Niitä ei ole suunniteltu insinööriopiskelijan pitäviksi. Eikä myöskään kenenkään rekisterin muokkauksen, shift-näppäimen painamisen tai hakukoneen käytön osaavan pitäviksi. Loppujen lopuksi DRM on tarkoitettu suojaksi kaikkein yksinkertaisimpia ja taitamattomimpia vastaan.

Kerron tositarinan DRM-suojaukseen törmänneestä käyttäjästä. Hän on fiksu, korkeasti koulutettu, eikä tiedä mitään sähkölaitteista. Hänellä on kolme lasta. Hänellä on DVD-soitin olohuoneessa ja vanha VHS-nauhuri lastenhuoneessa. Eräänä päivänä hän toi lapsillee "Toy Story" -DVD:n. Se ei ole mikään vähäpätöinen sijoitus, ja ottaen huomioon esineiden lasten käsiin päätymisen jälkeen saaman keskimääräisen töhrykuorrutuksen hän päätti tehdä levystä kopion videokasetille ja antaa sen lapsille. Siten hän pystyisi tekemään uuden ehjän nauhan aina kun edellisestä aika jättää. Hän kytki DVD-soittimen videonauhuriin, painoi DVD-soittimen toiston ja videonauhurin nauhoituksen päälle ja jäi odottamaan.

Pysähdytään tähän ja hämmästellään hetki ennen kuin jatkan. Joku teknokammoinen kykeni hahmottamaan tilanteen mielessään riittävän selvästi keksiäkseen, että hän voi kytkeä kaapelit oikeaan järjestykseen ja siirtää digitaalisen levynsä sisällön analogiselle nauhalle. Luullakseni kukin meistä tässä huoneessa on eturivin tekninen tuki jollekulle perheessään. Eikö teistä olisikin hienoa jos kaikki ei-nörtit ystävänne ja sukulaisenne olisivat näin fiksuja ja luovia.

Haluan myös huomauttaa että tässä on kyseessä tarunhohtoisen rehellinen käyttäjä. Hän ei kopioi naapurille, ei myy kopioitaan kirpputorilla, eikä jaa DivX-muotoista kopiota Kazaalla. Hän tekee jotain rehellistä - siirtää elokuvaa tallennusalustalta toiselle. Hän tekee kopion yksityiseen käyttöön.

Paitsi että hän epäonnistuu. Laki määrää, että jokaisessa DVD-soittimessa ja videonauhurissa on oltava Macrovision-niminen DRM-järjestelmä, joka muokkaa signaalin sammutusjaksoja siten, että kopiointi edellä yritetyllä tavalla ei onnistu. Macrovision voidaan kiertää 10 dollarin vimpaimella, joita voi ostaa eBaystä. Tämä tuttavani ei sitä kuitenkaan tiedä. Hän on "rehti". Teknisiltä taidoiltaan vaatimaton. Ei tyhmä, muistakaa se - vain tietämätön.

Darknet-tutkielma tarttuu tähän aiheeseen. Se jopa ennakoi mitä tämä henkilö pitkällä tähtäimellä tekee: Hän ottaa selvää Kazaasta ja seuraavalla kerralla halutessaan lapsilleen elokuvan, hän hakee sen verkosta, polttaa levylle ja antaa lapsilleen.

Viivyttääkseen tuota hetkeä niin pitkään kuin vain suinkin mahdollista, lainlaatijamme ja oikeuksienhaltijoiden eturyhmät ovat esittäneet tuhoisaa menettelytapaa, nimittäin suojauksen kiertämisen kieltoa.

Näin kielto toimii: Jos tekijänoikeuksin suojattu teos laitetaan lukkojen taa -- suojataan käytön rajoittimella -- on lukon murtaminen laitonta. On myös laitonta tehdä työkalu lukon murtamiseen. On myös laitonta kertoa, kuinka työkalu tehdään tai mistä voi löytää ohjeet työkalun tekemiseen.

Muistatteko Schneierin lain? Kuka tahansa voi keksiä niin fiksun turvajärjestelmän, ettei sen aukkoja löydä. Ainoa tapa löytää nämä turvallisuusaukot on tuoda julki järjestelmän toimintatapa ja pyytää julkista palautetta. Mutta elämme nyt maailmassa, jossa kaikkia tekijänoikeussuojatun työn käyttöä rajoittavia salauksia käytetään tällaisen palautteen ulottumattomissa. Sen sai huomata Princetonin insinööritieteen professori Ed Felten toimittaessaan akateemiseen konferenssiin dokumentin levyteollisuuden ehdottaman vesileimajärjestelmän, turvallisen digitaalisen musiikin aloitteen (Secure Digital Music Initiative), virheistä. RIAA vastasi uhkaamalla syytettä häntä vastaan, jos hän sitä yrittäisi. Kävimme taistoon RIAA:ta vastaan, koska tiedämme, että Ed on sellainen henkilö, joka saisi käräjät puolelleen: moitteettomasti käyttäytyvä tiedemies, joka on mahdoton asettaa syytteeseen, - RIAA taipui. Onnekas Ed. Ehkä seuraavalla yrittäjällä ei ole yhtä hyvää tuuria.

Itse asiassa seuraavalla yrittäjällä ei ollut yhtä hyvää tuuria. Dimitri Skylarov on venäläinen ohjelmoija, joka hakkerimessuilla Vegasissa kertoi Adoben sähköisten kirjojen lukitusten virheistä. FBI piti häntä pidätettynä kuukauden. Hän myönsi syyllisyytensä, palasi Venäjälle, ja Venäjän ulkoministeriö kehotti tutkijoitaan pysymään poissa amerikkalaisista konferensseista, koska USA:sta oli tullut maa, jossa tiettyjen kaavojen ja yhtälöiden esittäminen on lainvastaisia.

Kierronesto on voimakas työkalu niille, jotka haluavat estää kilpailijoiden pääsyn markkinoille. Väittäessäsi autosi moottoria "tekijänoikeussuojatuksi teokseksi" voit syyttää jokaista, joka valmistaa työkalun, jolla sitä voidaan kopeloida. Se ei ole huono uutinen vain mekaanikoille -- ajattele tuunaajia, jotka tahtovat viritellä autojaan suorituskykyisemmiksi. On yrityksiä, kuten Lexmark, jotka väittävät kirjoitintensa värikasettien sisältävän tekijänoikeussuojattuja osia -- ohjelma, joka ilmoittaa "olen tyhjä" kun väriaine loppuu, ja ovat syyttäneet kilpailijaa, joka valmisti värikasetin, joka nollasi tämän lipun. Jopa autotallinovien avauksen kauko-ohjauksessa tarvittavia laitteita valmistavat yritykset ovat ryhtyneet toimenpiteisiin, väittämään, että heidän vastaanottimensa ovat tekijänoikeussuojattuja laitteita. Tekijänoikeussuojatut autot, värikasetit ja autotallinovenavaajat: mitä seuraavaksi, tekijänoikeussuojattuja valaisimia?

Myös kun puhe on laillisista -- anteeksi, "perinteisistä" -- tekijänoikeussuojatuista teoksista kuten DVD-elokuvista, kierronesto on huono uutinen. Tekijänoikeus on arkaluontoinen tasapaino. Se antaa teosten luojille ja oikeudenomistajille joitain oikeuksia, mutta varaa myös joitain oikeuksia yleisölle. Esimerkiksi kirjailijalla ei ole oikeutta kieltää ketään muuttamasta kirjojaan sokeiden luettavissa olevaan muotoon. Tärkeämpää kuitenkin on, että tekijällä on vain rajoitettu sananvalta siihen, mitä voit tehdä, kun ensin laillisesti olet hankkinut teoksen. Jos ostan kirjoittamasi kirjan, maalaamasi taulun, tai tekemäsi DVD-elokuvan, se kuuluu minulle. Minulla on siihen omistusoikeus. Se ei ole kuitenkaan henkistäomaisuuttani-- tuota omituista omistuksen muotoa, joka on täynnä poikkeuksia ja rajoituksia -- vaan todellista, kiistämätöntä, käsinkosketeltavaa *omaisuutta* -- sellainen, josta oikeudet ovat vuosisatoja käräjöineet.

Kierronesto kuitenkin sallii tekijänoikeudenomistajien keksiä uusia ja jänniä oikeuksia itselleen -- laatia yksityisiä lakeja vastuuttomasti ja harkitsemattomasti -- jotka poistavat oikeuksiasi fyysiseen omaisuuteesi, heidän edukseen. Aluekoodatut DVD-levyt ovat esimerkki tästä: yksikään tekijänoikeuslaki täällä tai muuallakaan, jonka tunnen, ei anna tekijälle oikeutta määrätä, missä paikassa hänen luovista töistään nautitaan, kun se on asianmukaisesti maksettu. Voin ostaa kirjan ja panna sen laukkuuni ja viedä sen minne tahansa - Torontoon tai Timbuktuun, ja lukea sen, missä ikinä olenkin: voin myös ostaa kirjoja Amerikasta ja viedä ne Englantiin, jossa tekijällä voi olla paikallisen julkaisijan kanssa sopimus yksinoikeudesta niiden myyntiin kaksinkertaisesta hinnasta Yhdysvaltain hintatasoon verrattuna. Kun näin olen tehnyt, ei minulla ole oikeutta myydä tai lahjoittaa sitä Englannissa. Tekijänoikeuslakimiehet sanovat tätä "ensimyynniksi", mutta yksinkertaisempaa on sanoa sitä "kapitalismiksi".

DVD:n salauksenpurkuavaimia hallinnoi järjestö nimeltä DVD-CCA, ja heillä on tukku lisenssivaatimuksia kaikille, jotka hankkivat heiltä avaimen. Muiden muassa aluekoodaus: jos ostat DVD-levyn Ranskasta, siinä on tieto, joka sanoo, "Olen Ranskasta ostettu DVD-levy." Jos vien tämän DVD-levyn Amerikkaan, vertaa DVD-soittimeni tuota omiin sallittuihin alueisiinsa, ja jos ne eivät täsmää, se sanoo, että levyä ei saa katsoa.

Muistutan: tekijänoikeus ei anna tekijälle oikeutta rajoittaa tätä. Laatiessamme tekijänoikeusperiaatteet ja antaessamme tekijöille oikeuden kontrolloida esittämistä, kopiointia, johdannaisteoksia ja niin edelleen, emme vahingossa jättäneet "maantiedettä" pois. Se oli tahallinen teko.

Kun ranskalainen DVD-levysi ei toimi Amerikassa, se ei johdu siitä, että sen katselu Amerikassa olisi laitonta: näin on, koska studiot ovat keksineet liiketoimintamallin ja tekijänoikeuslain hyväksikäytön sen ylläpitämisessä. DVD-levy on sinun omaisuuttasi, kuin myös DVD-soitin, mutta jos ohitat levysi aluekoodauksen, rikot kierronestoa.

Näin kävi Jon Johansenille, norjalaiselle teini-ikäiselle, joka halusi katsoa ranskalaisia DVD-levyjä norjalaisella DVD-soittimellaan. Hän eräine ystävineen kirjoitti ohjelmakoodipätkän, joka ohitti CSS:n, jotta hän pystyi näin tekemään. Hänet on etsintäkuulutettu Amerikassa; Norjassa studiot ryhtyivät toimenpiteisiin hänen saattamisekseen syytteeseen *laittomasta tietojärjestelmään tunkeutumisesta* Kun hänen puolustuksensa kysyi, "mihin tietojärjestelmään Jon tunkeutui?" vastaus oli: "Hänen omaansa."

Hänen kiistämätön, todellinen ja fyysinen omaisuutensa julistettiin hänelle kuulumattomaksi vedoten omituiseen, kuvaannolliseen "älykkyysomaisuuteen": DRM toimii vain silloin, jos toistolaitteen omistaa sillä toistettujen levyjen tekijänoikeuksien omistaja.

3. DRM-järjestelmät haittaavat bisnestä

DRM:ään sisältyvistä ideoista kehnoin on se, että levysoittimien tekijöillä olisi kyky määritellä ne levyt, joita voidaan kuunnella, ja levyjen tekijöillä olisi veto-oikeus levysoitinten suunnittelussa.

Tämä ei ole koskaan ollut vallitseva periaate - itse asiassa tilanne on ollut täysin vastakkainen. Mietipä kaikkia niitä asioita, jotka voidaan kytkeä rinnakkais- tai sarjaportteihin ja joista näiden liittimien keksijät eivät koskaan ole osanneet kuvitellakaan. Vahva taloutemme ja nopea innovointi ovat syntyneet sivutuotteina siitä, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa minkä voi kytkeä mihin tahansa: pölynimurin letkuun kytkettävästä sähköparranajokoneesta auton tupakansytyttimestä valuvaan johtosekamelskaan. Jokaisen rakentelijan saatavilla olevat standardiliitännät tekevät nörteistä miljardöörejä.

Yhdysvaltojen oikeusasteet ovat vahvistaneet tämän periaatteen yhä uudestaan. Alun perin oli laitonta kytkeä puhelinrasiaan mitään, mikä ei tullut AT&T:ltä. Yhtiö väitti tämän lisäävän verkon turvallisuutta, mutta tosiasiassa kyse oli AT&T:n puhelinvuokrabisneksen tukemisesta - pienistä rahasummista, jonka seurauksena puhelimen hinta tuli maksettua tuhanteen kertaan.

Kun tämä kielto kumottiin, syntyivät markkinat kolmansien osapuolten puhelinlaitteille puhuvista rihkamapuhelimista puhelinvastaajiin ja langattomista luureista korvakuulokkeisiin. Tämä tarkoitti miljardien dollareiden taloudellista toimintaa, jota suljettu rajapinta oli ehkäissyt syntymästä. On huomattavaa, että AT&T oli yksi suurista hyötyjistä: myös he ryhtyivät puhelinten valmistusbisnekseen.

DRM on näiden suljettujen laiterajapintojen ohjelmistollinen vastine. Ohjelmistoalalla toimivan Robert Scoblen blogissa oli essee parhaista tavoista suojata investointi ostettuun digitaaliseen musiikkiin. Pitäisikö ostaa Applen iTunes-palvelun musiikkia vai Microsoftin DRM-musiikkia? Scoble argumentoi, että Microsoftin musiikki oli varmempi sijoitus, koska Microsoftilla olisi useampia loppukäyttäjälisenssinhaltijoita heidän omalle formaatilleen ja näin syntyisi monipuolisempi laite-ekosysteemi, josta voisi sitten shoppaillessa valita sopivan vehkeen virtuaaliäänitteiden soittoa varten.

Kummallinen idea, että meidän pitäisi arvioida levyostoksemme sen perusteella, minkä levy-yhtiön levyille olisi saatavilla eniten erilaisia levysoittimia! Ihan kuin jotakuta neuvottaisiin ostamaan Betamax-nauhuri eikä Edisonin kinetoskooppia sen vuoksi, että Thomas Edison ei suostu lisensoimaan patenttejaan - ja samalla jättämään huomiotta maailman perääntymättömän marssin kohti avoimempaa VHS-formaattia.

Tämä on huonoa bisnestä. DVD on formaatti, jossa levyn tekijät saavat suunnitella soittimet. Kysypä itseltäsi, kuinka paljon innovointia DVD-soittimissa on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana? Ne ovat halventuneet ja pienentyneet, mutta missä ovat ne omituiset ja hämmästyttävät markkinat DVD:lle, jotka videonauhuri avasi? Yhtiö, joka valmistaa maailman ensimmäistä kovalevypohjaista DVD-jukeboksia kolmellekymmenelle elokuvalle pyytää laitteesta 30 000 dollaria. Tämä laite on kolmensadan taalan kovalevy ja saman hintainen PC - loput hinnasta on kilpailun rajoittamisen kustannuksia.

4. DRM-järjestelmät vahingoittavat artisteja

Vaan entä artisti? Töitä paiskiva elokuvaohjaaja, kynä savuten kirjoittava käsikirjoittaja, huumeista selvinnyt nahkatakkirokkistara? RIAA ja MPAA nostavat esiin meitä, luovaa kansanluokkaa, ja vetoavat: "ettekö ota huomioon näitä lapsia?" Tiedostoja jakavat vastaavat: "Joo, otetaan, mutta levymerkit ovat se Iso Juttu. Ketä kiinnostaa miten sulle käy?"

Voidaksemme ymmärtää, mitä DRM aiheuttaa artisteille, on ymmärrettävä, kuinka tekijänoikeus ja teknologia ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tekijänoikeus on luonnostaan teknistä, koska asiat, joihin se vaikuttaa -- kopiointi, lähetys, ja niin edelleen -- ovat luonnostaan teknisiä.

Automaattipiano oli ensimmäinen tapa musiikin halpaan kopiointiin. Se keksittiin aikana, jolloin Amerikan ykkösviihdyke oli kutsua taitava pianisti olohuoneeseen soittamaan ja laulaa itse mukana. Musiikkiteollisuus koostui lähinnä nuottikustantajista.

Autopiano oli digitaalinen tallennus- ja toistojärjestelmä. Alan yritykset ostivat nuotteja ja siirsivät ne ykkösiksi ja nolliksi pitkille nauhoille, joita myytiin tuhansia -- satojatuhansia nimittäin -- jopa miljoonia. Ilman penninkään hyvitystä kustantajille. Nämä olivat digitaalisen musiikin piraatteja. Arrrr!

Säveltäjät ja kustantajat nostivat tietenkin haloon. Säveltäjä Sousa kävi kertomassa kongressille:

Nämä puhekoneet tulevat olemaan kohtalokkaita maamme musiikin taiteelliselle kehitykselle. Ollessani nuori poika...kaikkien talojen edessä kesäiltaisin näki nuoria ihmisiä yhdessä laulamassa uusia ja vanhoja lauluja. Tänä päivänä kuullaan näitä helvetillisiä koneita yötä päivää. Äänijänteemme ovat mennyttä. Laulu häviää evoluution myötä kuin häntä ihmiseksi muuttuvalta apinalta.

Kustantajat pyysivät kongressia kieltämään automaattipianot ja asettamaan lain, jolla musiikkiteollisuus saisi halutessaan kieltää kaikki tulevat musiikinkopiointijärjestelmät. Onneksemme kongressilla oli järkeä päässä, ja se päätti olla kriminalisoimatta Amerikan ykkösviihdykettä.

Ongelmaksi muodostui kuitenkin esiintyjien palkkiot. Perustuslaissa säädetään amerikkalaisen tekijänoikeussuojan tarkoitus: hyödyllisen taiteen ja tieteen kunnioitus. Säveltäjillä oli uskottava tarina siitä, että he säveltäisivät vähemmän, jos he eivät saisi työstään palkkaa, joten kongressin olikorjattava tämä asia. Tähän he päätyivät: jokainen, joka maksoi nuottikustantajalle kaksi senttiä, sai tehdä yhden automaattipianotallenteen mistä tahansa kyseisen kustantajan julkaisemasta laulusta. Kustantajilla ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä, eikä kenenkään tarvinnut palkata asianajajaa 200 dollarilla tunnissa riitelemään siitä, oliko oikea rahasumma kaksi vai viisi senttiä.

Tämä pakkolisenssi on yhä käytössä: kun Joe Cocker laulaa "With a Little Help from My Friends," hän maksaa siitä Beatlesin kustantajalle korvausta ja tekee niin -- vaikka Ringo olisi sitä vastaan. Jos koskaan ihmettelit, kuinka Sid Vicious puhui Paul Ankan ympäri antamaan hänen kokeilla kappalettaan "My Way," nyt tiedät.

Tämä pakollinen lisenssi loi sellaisen maailman, jossa on ansaittu tuhansia kertoja enemmän rahaa tuhansia kertoja useammille säveltäjille, jotka sävelsivät tuhansia kertoja enemmän musiikkia tuhansia kertoja useampien ihmisten korvien iloksi.

Tämä tarina toistaa itseään teknologian vuosisadan aikana joka kymmenes tai viidestoista vuosi. Radio otettiin käyttöön vapaaehtoisin lisenssein -- musiikkiyhtiöt kokoontuivat pyytämään antitrustivapautusta voidakseen tarjota koko tuotantoaan kiinteään hintaan. Kaapelitelevisio otti käyttöön pakollisen lisenssin: ainoa keino, jolla kaapelitelevisio pääsi lähetyksiin käsiksi, oli niiden laiton kopiointi kaapeliin, ja kongressi näki hyväksi laillistaa tämän käytännön ennemmin kuin sekaantua sen perustajien televisiovastaanottimiin.

Joskus tuomioistuimet ja kongressi ovat yksinkertaisesti päätyneet kumoamaan tekijänoikeuden -- näin kävi videonauhurien kanssa. Kun Sony julkisti videonauhurin vuonna 1976, studiot olivat jo päättäneet, miltä elokuvan katselu oman kodin olohuoneessa näyttäisi: heidän ohjelmansa lisensoitaisiin käytettäväksi Discovision-nimisessä laitteessa, joka toisti isoja LP-levyn kokoisia levyjä, jotka kestivät vain muutaman toistokerran. DRM:n prototyyppi.

Sen ajan tekijänoikeusoppineet eivät ennustaneet hyvää videonauhurille. Sony riiteli saadakseen aikaan sen, että heidän tuotettaan voitaisiin käyttää reilun pelin hengessä, joka määriteltiin siten, että seuraavaa neljää tekijää punnittiin oikeudessa: onko kyseessä kooste useammasta teoksesta; käytetäänkö teosta kokonaan vai vain osia; onko teos taiteellinen vai tosiasioita kuvaava; soveltaako käyttäjä alkuperäisen tekijän liiketoimintamallia.

Betamax epäonnistui kaikilla neljällä rintamalla: kun Hollywood-elokuva aikasiirrettiin tai tallennettiin lähetyksestä, se oli 100-prosenttisen teoksen muuntamaton käyttö tavalla, joka suoraan romutti Discovision-lisenssit.

Jack Valenti, elokuvateollisuuden äänitorvi, kertoi kongressille vuonna 1982, että videonauhuri oli Amerikan elokuvateollisuudelle "kuin Bostonin Kuristaja yksin kotonaan olevalle naiselle."

Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi Hollywoodin vuonna 1984 päättäessään, että mikä tahansa laite, jolla pystyttiin oikeuksia loukkaamattomaan käyttöön, oli laillisesti hyväksytty. Toisin sanoen, "Emme niele tätä Bostonin Kuristajan tarinaa: jos liiketoimintamalli ei selviä hengissä tämän yleistyökalun yleistymisestä, on aika kehittää uusi liiketoimintamalli tai mennä konkurssiin."

Hollywood löysi toisen liiketoimintamallin, kuten myös televisioyhtiöt olivat tehneet, kuten myös Vaudevillen artistit olivat tehneet, kuten musiikkikustantajat olivat tehneet, he tekivät enemmän taidetta, ja isommalta yleisöltä saadulla rahalla voitiin palkata enemmän taiteilijoita.

Yksi asia oli kaikille näille uusille taiteellisille liiketoimintamalleille yhteinen: se otti avosylin vastaan sen median, jossa se oli.

Jokaisella uudella onnistuneella mediaformaatilla on tämä ominaisuus: se on uskollinen itselleen. Lutherin Raamattu ei menestynyt siksi, että se teki munkkien käsin kopioiman Raamatun arvokkaaksi: ne olivat rumia, ne eivät olleet munkkilatinaksi, niitä ei lukenut ääneen sellainen henkilö, joka ei kyennyt tulkitsemaan tekstiä kuulijoilleen, ne eivät edustaneet jonkun isolla-oolla-omistautunutta työtä, joka oli omistanut elämänsä Jumalalle. Se, mikä teki Lutherin Raamatusta suositun, oli levinneisyys: se oli suosittu, koska se oli nopeasti leviävä: kaikki onnistumisen tekijät uudelle formaatille. Maailman onnistuneimpia järjestelmiä ovat ne, jotka tuottavat eniten: virukset, bakteerit ym. Kopiointi on paras elossapysymisen strategia.

Automaattipianot eivät kuulostaneet yhtä hyviltä kuin taitavan pianistin soitto, mutta ne *levisivät paremmin*. Radiosta puuttuivat konserttiesitykselle tyypilliset sosiaaliset komponentit, mutta se tavoitti suuremman ihmisjoukon kuin mitä mihinkään Vaudeville-talon konserttisaliin olisi mahtunut. MP3-tallenteiden mukana ei tule oheistekstejä, niitä ei myydä levykaupassa, jossa myyjä auttaisi valinnassa ja karsisi huonot ja katkenneet tiedostot: imuroin kerran kahdentoista sekunnin mittaisen "Hey Jude"-kappaleen alkuperäisestä Napsterista. Silti MP3 voittaa vielä CD:n. En tiedä, mitä CD-levyillä enää tekee: saan niitä, ja ne ovat kuin vaatekaupan antama pukulaukku: kauniita, ja tuntuu hullulta heittää niitä pois, mutta onko ison kasan omistaminen kätevää? Voin tallentaa kannettavaani kymmeniä tuhansia lauluja, mutta vastaava levypino, kaikkine oheismateriaaleineen -- on vastuu: osa kuukausittaisista varastointikustannuksistani kuluu siihen.

Nämä kaksi asiaa ovat tärkeimpiä, mitä tietokoneista ja Internetistä pitää tietää:

  1. Tietokone on bittien uudelleenjärjestelyyn tarkoitettu kone
  2. Internet on bittien väline, joka on tarkoitettu bittien halpaan ja nopeaan siirtelyyn paikasta toiseen

Jokainen uusi media, joka kytkeytyy Internetiin ja tietokoneisiin, tulee käyttämään näitä kahta seikkaa empimättä hyväkseen. Lehtipainokone ontarkoitettu halvan musteentuoksuisen uutistiedon nopeaan jakeluun: jos yrität saada sen tuottamaan hienoja taidelitografioita, saat vain roskaa. Jos yrität saada sen tuottamaan sanomalehtiä, saat vapaan yhteiskunnan perustatuotetta.

Tämä koskee myös Internetiä. Napsterin tuomion päivinä levy-yhtiöiden johtajilla oli tapana näyttäytyä konferensseissa kertomassa kaikille, että Napster oli tuomittu, koska kukaan ei tahtonut CD:tä huonompaan äänenlaatuun pakattuja MP3-tiedostoja vailla kansilehtisiä eikä lyhennettyjä tiedostoja tai väärin kirjoitettua metatietoa.

Tänä päivänä kuulemme sähköisten kirjojen kustantajien kertovan toisilleen ja kaikille, jotka viitsivät kuunnella, että sähköisten kirjojen ongelma on kuvaruuturesoluutiossa. Se on potaskaa, niin kuin myös koko juttu siitä, kuinka kauniilta kirja näyttää kirjahyllyssäsi ja miten kauniilta se tuoksuukaan ja kuinka helposti se luistaa käsistä ammeeseen. Nämä ovat ilmeisiä ja epätosia asioita, kuten ajatus siitä, että radio kyllä lähtee yleistymään, kunhan jonain päivänä keksitään kuinka myydä hotdogeja mainoskatkon aikana, tai että elokuvat jonain päivänä todella pääsisivät vauhtiin, kun keksitään miten näyttelijät saataisiin elokuvan päätyttyä vielä kerran uudelleen lavalle. Tai se, että protestanttinen uskonpuhdistus todella tarvitsi vain Lutherin valaisevasti kuvitetun Raamatun ja vuokrattavan papin lukemaan ääneen henkilökohtaista sinulle tarkoitettua Jumalan sanaa.

Uusmedia ei onnistu olemalla edeltäjänsä kaltainen, vaan paremmin: se onnistuu, koska se on vanhaa huonompi siinä missä vanha on hyvää, ja olemalla hyvä siinä, missä vanha on kehno. Kirjassa hyvää on paperinvalkoisuus, tarkka resoluutio, tekniikan yksinkertaisuus, halpa hinta ja hävitettävyys. Sähköisessä kirjassa hyvää on se, että sen sisältö voi olla kaikkialla maapallolla yhtaikaa ilmaiseksi saatavilla muodossa, joka taipuu vaikka chat-ohjelmaan tai sivu-päivässä-postituslistaksi.

Ainoa todella onnistunut elektroninen julkaisu -- tarkoitan satoja tuhansia, miljoonia kopioita, joita jaetaan ja luetaan -- on bookwarez, jossa skannattuja kirjoja jaetaan darknetissä. Ainoat lailliset kustantajat, joilla on mahdollista mitenkään onnistua sähköisessä julkaisussa, ovat ne, joiden kirjat kulkevat Internetissä ilman teknisiä kahleita: kustantajat kuten Baen Books ja omani, nimeltään Tor, jotka julkaisevat joko koko tuotantonsa tai osan siitä ASCII-, HTML- ja PDF-muodossa.

Laiteriippuvat sähköiset kirjat, DRM-sähköiset kirjat kopiointi- ja käyttörajoituksineen tulevat ryminällä alas. Myynti lasketaan muutamissa kymmenissä, korkeintaan sadoissa. Scifi on niche-bisnestä, mutta kun myytävien kopioiden määrä on vain kymmenkunta, se ei ole bisnestä vaan harrastus.

Jokainen meistä lukee yhä useampia sanoja yhä useammilta näyttöruuduilta joka päivä ammattiurallaan. Kyseessä on nollasumma: vastaavasti luetaan yhä vähemmän ja vähemmän paperilta.  Vanhanaikainen pomo, joka tulostaa sähköpostinsa ja sanelee vastauksen sihteerilleen on tiedon valtatiellä kuollut.

Juuri tällä hetkellä ihmiset lukevat sanoja näyttöruudulta aina kun voivat. Lapsesi tuijottavat pelikonsolejaan silmien lupsottamiseen asti. Eurooppalaisteinit soittavat ovikelloja etusormiensa sijasta peukaloillaan, jotka ovat kehittyneet tekstiviestejä näpyttelemällä.

Paperi on pakkaus, jossa kirjan sisältö toimitetaan. Kirjojen tulevaisuus on halvoissa paino-sitomoissa kuten Internet Bookmobile, joka tuottaa dollarilla kymmenessä minuutissa täydellisen kirjan kiiltävine nelivärikuvineen: kun kirja tai sen osa tarvitaan paperilla, se voidaan valmistaa tarvittaessa. Kun kirja on luettu, se hävitetään. Laskeuduin Seattle-Tacoman lentokentälle maanantaina ja valmistin pari CD:tä musiikkikokoelmistani kuunnellakseni niitä vuokraamassani autossa. Kun palautin auton, jätin levyt sinne. Mitäpä niillä enää tekisi?

Aina kun uusi teknologia on vaikuttanut tekijänoikeuksiin, olemme muuttaneet tekijänoikeutta koskevia säädöksiä. Tekijänoikeus ei ole eettinen vaan käytännön asia. Ei ole mitään
*moraalia* maksaa säveltäjälle paria penniä siitä, että hänen sävellystään käytetään automaattipianossa, eikä mitään *moraalitonta* jättää maksamatta Hollywoodille oikeudesta nauhoittaa elokuva televisiolähetyksestä videolle. Ne ovat vain parhaita tapoja tasapainottaa  ihmisten fyysisen omaisuuden oikeuksia videonauhureissa ja levysoittimissa siten, että tekijätkin saavat leipänsä tuottaessaan elokuvia, musiikkia, kirjoja, maalauksia.

Teknologia, joka vaikuttaa tekijänoikeuksiin, toimii niin, koska se yksinkertaistaa luomista, kopiointia ja jakelua, ja vähentää sen kustannuksia. Olemassaoleva tekijänoikeuden alainen liiketoiminta käyttää hyväkseen vanhan tuotanto-, kopiointi- ja jakelujärjestelmän tehottomuutta ja tulee heikkenemään uuden teknologian myötä. Uuden teknologian myötä saamme kuitenkin enemmän taidetta ja parempaa saavutettavuutta: tekniikka on tätä *varten*.

Teknologia antaa meille suuremman kakun artistien jaettavaksi. Tämä on hiljaisesti hyväksytty jokaisessa tekijänoikeustaistelussa automaattipianoista lähtien. Kun tekijänoikeus ja teknologia törmäävät, tekijänoikeus on se, joka muuttuu.

Tämä tarkoittaa, että tämän päivän tekijänoikeus -- asia, jota DRM nimellisesti puolustaa -- ei ole kiveen hakattu. Se on luotu pitämään huolta teknisestä todellisuudesta, jonka edellisen sukupolven keksijät ovat luoneet. Jos innovatiivisuus hylätään nyt, tehdään hallaa tulevaisuuden taiteilijoille, jotka voisivat hyötyä Internetin ja tietokoneen tuomasta tekniikasta, saavutettavuudesta ja yleisöstä.

5. DRM on huono liikeidea Microsoftille

Kun Sony julkisti videonauhurin, se teki toistolaitteen, jolla Hollywoodin tuottamia tallenteita voitiin toistaa, vaikka Hollywood ei ajatuksesta pitänytkään. Teollisuus, joka kasvoi videonauhurin ympärille -- elokuvavuokraus, kotinauhoitus, videokamerat, jopa häiden videokuvaajat -- toivat Sonylle ja sen ryhmälle miljoonia.

Se oli hyvää liiketoimintaa -- vaikka Sony hävisikin Betamax-VHS-kamppailun, videonauhurimarkkinoilla riitti rahaa korvaamaan menetykset.

Mutta sitten Sony osti pienehkön viihdeyhtiön ja joutui vaikeuksiin. Kun MP3 tuli ja Sonyn korvalappustereoasiakkaat siirtyivät MP3-käyttäjiksi, Sony antoi musiikkiliiketoimintansa vetää showtaan: sen sijaan, että Sony olisi valmistanut suuren kapasiteetin kannettavan MP3-soittimen, Sony esitteli Music Clips -laitteen, johon mahtui pieni määrä musiikkia järjettömissä DRM-formaateissa kuten Real ja OpenAG. Runsaasti rahaa kului "ominaisuuksiin", joita lisättiin näihin laitteisiin sen estämiseksi, että asiakkaat eivät voineet siirtää dataa laitteesta toiseen. Asiakkaat pysyivät poissa.

Nykyisin Sony on heikoilla korvalappustereoiden kanssa. Markkinajohtajat ovat pieniä singaporelaisia yrityksiä, esimerkiksi Creative Labs. Yritys, jonkalaisen Sony olisi aiemmin murskannut kuin kärpäsen, kunnes Sonyn viihdeyksikkö ja Apple ottivat ylivallan.

Tämä johtui siitä, että Sonyn tuotteelle ei markkinoilla ollut kysyntää. Sonyn asiakkaat eivät eräänä aamuna heränneetkään sanomaan: "pahus, pistäisipä Sony hiukan kalliita insinöörejä töihin, jotta voisin tehdä vähemmän musiikkini kanssa." Vaihtoehdon tultua tarjolle Sonyn asiakkaat yksinkertaisesti siirtyivät toiseen laivaan.

Samoin kävi myös useille ihmisille, joilla tiedän olleen tapana siirtää CD-levyjään WMA-formaattiin. Myitte heille ohjelman, jolla saatiin paremmilta kuulostavia kopioita kuin MP3, mutta määrittelitte sen niin, että heidän kopioimansa kappaleet oli lukittu vain heidän tiettyyn tietokoneeseensa. Tämä merkitsi, että kun he ottivat varmuuskopion toiselle kiintolevylle ja asensivat käyttöjärjestelmän uudestaan (mikä on spywaren, virusten ja muiden haittaohjelmien vuoksi aina vain yleisempää), he havaitsivat, että varmuuskopioilta palautettua musiikkia ei enää voitu toistaa. Soitto-ohjelma luuli uudelleen asennettua käyttöjärjestelmää eri koneeksi, ja esti heitä kuuntelemasta laillisesti hankkimaansa musiikkia.

Tälle "ominaisuudelle" ei ole markkinakysyntää. Kukaan asiakkaistanne ei tahdo tehdä kalliita muutoksia tuotteisiinne vaikeuttaakseen varmistusta ja palautusta yhä lisää. Eikä ole olemassa hetkeä, jona asiakkaanne antavat teille vähemmän anteeksi, kuin se,  jolloin he toipuvat katastrofaalisesta teknisestä häiriöstä.

Puhun kokemuksesta. Koska ostan uuden Powerbookin joka kymmenes kuukausi, ja koska aina tilaan uuden mallin aina julkistuspäivänä, saan Applelta runsaasti sitruunoita. Tämä tarkoittaa, että ylitin Applen kolmen iTunes-lisensoidun tietokoneen rajan aikaisin ja havaitsin, etten voi enää kuunnella satojen dollarien arvosta ostamiani iTunes-kappaleita, koska yksi lisensoiduista koneistani oli sitruuna, jonka Apple oli hajottanut osiin, toinen oli kaupassa menossa korjattavaksi Applelle, ja kolmannen omisti äitini, 4800 kilometrin päässä Torontossa.

Jos olisin ollut huonompi asiakas Applen laitteistodivisioonalle, olisi kaikki ollut hyvin. Jos olisin ollut vähemmän innokas Applen tuotteita kohtaan -- jos en olisi esitellyt äidilleni, kuinka iTunes-musiikkikauppa toimii -- olisi kaikki ollut hyvin. Jos en olisi ostanut niin paljon iTunes-musiikkia, että sen polttaminen CD:lle ja uudelleenkopiointi CD:ltä tietokoneeseen ei olisi ollut liian vaikea tehtävä, olisi kaikki ollut hyvin.

Apple palkitsi luottamukseni, saarnaukseni ja hallitsemattoman rahan tuhlaukseni kohtelemalla minua kuin roistoa ja estämällä minua kuuntelemasta laillisesti hankkimaani musiikkia, sillä aikaa kun Powerbookini oli kaupassa -- silloin, kun tuskin tunsin kykeneväni tukemaan Applea.

Tässä asiassa olen ääritapaus, mutta varoittava esimerkki. Jos Apple onnistuu liiketoimintasuunnitelmassaan, on vain ajan kysymys, ennen kuin jopa keskivertoasiakkaat ovat hankkineet riittävästi laitteita ja musiikkia päätyäkseen samoihin ongelmiin, joiden kanssa minä jo nyt painin.

Tiedätte, mitä ehdottomasti ostaisin? Levysoittimen, joka sallii minun toistaa kaikkien levyjä. Tällä hetkellä lähimmäksi tavoitetta pääsenVLC-nimisellä avoimen lähdekoodin sovelluksella, mutta se on täynnä pikku vikoja, eikä ollut esiasennettu tietokoneeseeni.

Sony ei valmistanut sellaista Betamax-laitetta, joka olisi toistanut vain Hollywoodiin haluamia elokuvia -- Hollywood pyysi tätä, he ehdottivat analogisen lähetyksen merkitsemistä (Broadcast Flag), johon videonauhurit reagoisivat estämällä tallentamisen. Sony viisveisasi heistä ja teki tuotteen, jota otaksui asiakkaidensa haluavan.

Olen Microsoftin asiakas. Kuten miljoonat muut Microsoftin asiakkaat, haluan soittimen, joka soittaa kaiken, mitä sinne panen, ja uskoakseni olette juuri se yritys,  joka pystyisi sellaisen minulle antamaan.

Kyllä, tämä olisi tämänhetkisen tekijänoikeuslainsäädännön vastaista, mutta Microsoft on tehnyt jo vuosikymmeniä tekijänoikeudenloukkausvälineitä, jotka muuttavat tekijänoikeuslainsäädäntöä. Outlook, Exchange ja MSN ovat työkaluja, joihin on ympätty laajamittainen digitaalinen tekijänoikeusloukkaus.

Merkittävämmin IIS ja kaikki välimuistipalvelimenne kopioivat asiakirjoja ilman niiden tekijöiden suostumusta -- tämä on nyt laillista vain siksi, että Microsoftin kaltaiset yritykset rohkenivat toimia ja uhmata lainlaatijoita.

Microsoft puolusti asiakkaitaan ja kehitystä, ja voitti taistonsa niin ratkaisevasti, että useimmat ihmiset eivät edes havainneet koko taistoa.

Tehkää se taas! Tämä yritys voi katsoa maailman röyhkeimpiä, sitkeimpiä antitrustisäätäjiä silmiin ja nauraa. Antitrustiporukkaan verrattuna tekijänoikeuslakien säätäjät ovat lökäpöksyjä. Ne päihitätte vasemmalla kädellä.

Siva Vaidhyanathan kertoo kirjassaan Anarkisti kirjastossa, miksi studiot ovat niin sokeita asiakkaidensa tahdolle. Se johtuu siitä, että kaltaisemme ihmiset kuluttivat 1980- ja 1990-luvut kertoen heille huonoja scifitarinoita mahdottomasta DRM-teknologiasta, joka sallisi heidän laskuttaa pienen summan aina kun joku halusi katsoa elokuvan -- haluatteko pikakelata eteenpäin? Tämä toiminto maksaa hiukan lisää. Pause-napin käyttö maksaa pari senttiä tunnilta. Mykistys tekee neljännesdollarin.

Mako Analysis antoi viime kuussa lausuntonsa, jossa puhelinyhtiöitä kehotettiin lopettamaan Symbian-puhelinten tuki. Mako sanoo, että minun P900:ni kaltaiset puhelimet, joissa voi käyttää MP3-tiedostoja soittoääninä, ovat huonoja kännykkätaloudelle, koska ne panevat soittoäänien myyjät pois päiviltä. Mako sanoo, ettö CD:n ostaessasi ei pidä olettaa, että voit toistaa sitä MP3-soittimellasi, ja se, että se soi MP3-soittimessasi, ei ole mikään syy olettaa, että se toimisi soittoäänenä. Mitähän he mahtavat ajatella herätyskelloista, jotka soittavat CD-levyä? Eikö tämä ole pahaksi "herätysäänten" markkinoille?

Puhelinyhtiöiden asiakkaat haluavat Symbian-puhelimia ja ainakin tällä hetkellä puhelinyhtiöt ymmärtävät, että jos he eivät niitä myy, niin niitä myy joku muu.

Oikeasti käyttökelpoisilla laitteilla on valtava kysyntä. Eräs yritys hinnoittelee 30 000 dollariin 600 dollarin arvoisen DVD-jukeboksin -- mennäänpä syömään heidän lounaansa! Steve Jobs kieltää studiopomoja julkaisemasta hi-def-elokuvia ennen kuin ollaan varmoja, että yhtään tietokoneen kanssa toimivaa hi-def-DVD-tallenninta ei valmisteta.

Ehkä tällainen roska ei uppoa studioihin, mutta ei heitä kiinnosta teidänkään tuotteenne. Broadcast Protection Dicsussion Groupin kokouksissa, joissa myös Broadcast Flag hylättiin, studiot ilmoittivat, että heille käy mikä tahansa DRM-järjestelmä, paitsi Microsoftin tai Philipsin. Puhuin englantilaisten viestintänörttien kanssa Euroopan digi-tv-järjestelmien Broadcast Flag -suunnitelmista. He kertoivat, että Euroopassa kaikki on toisin. "Eniten meitä huolestuttaa se, että Microsoft tai joku muu amerikkalaisyritys saa sormensa peliin eurooppalaiseen televisiotoimintaan."

Amerikkalaiset elokuvastudiot eivät tahtoneet japanilaisten elektroniikkayhtiöiden saavan palaa elokuvakakusta, joten he tappelivat videonauhuria vastaan. Nyt jokainen elokuvantekijä on samaa mieltä siitä, että he eivät tahdo teidän tunkevan heidän ja asiakkaidensa väliin.

Sony ei saanut lupaa. Teidänkään ei pidä lupia pyydellä. Tehkää soitin, jolla kaikkia levyjä voi toistaa - tai joku muu tekee.

Takaisin dokumentin alkuun

Alkuperäistä teosta koskeva tekijänoikeusilmoitus: