Ville Oksasen kirjoitus tekijänoikeuden nykytilan ongelmista.Kirjoitus julkaistiin lyhennettynä Helsingin Sanomissa sunnuntaina 13.2.2005.

Tekijänoikeus kääntynyt kulttuuria vastaan

"Tekijäoikeus koettiin aikaisemmin myönteiseksi ilmiöksi yhteiskunnassa. Se ei ole sitä enää. Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Antakaa meille takaisin meidän alkuperäinen tekijänoikeutemme!" Séverine Dusollier, ranskalainen tekijänoikeustutkija avasi näillä sanoilla oman esityksensä komission vuonna 2003 järjestämässä tekijänoikeusseminaarissa. Hänen esittämänsä vetoomus on ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Suomessa tekijänoikeus on ollut viime aikoina lähinnä esillä otsikoissa, joissa kauhistellaan virsille tulevia tekijänoikeusmaksuja tai lastenkotien velvollisuutta maksaa Teostolla lasten esittämistä lauluista. Samoin taksien ja parturien velvollisuudesta maksaa uudestaan jo kertaalleen radioiden maksamasta musiikista on riittänyt runsaasti porua - kuten myös Internet-radioiden kitumisesta ylikalliiden Gramex-maksujen kourissa. Maailmalta tulleiden tietojen mukaan Yhdysvalloissa äänilevyteollisuus on haastanut oikeuteen mm. 12-vuotiaan koulutytön ja kuolleen isoäidin - ÄKT on jo luvannut seurata esimerkkiä.

Nämä populistiset teemat peittävät valitettavasti alleen paljon vakavamman ongelman. Tekijänoikeus ei enää toimi monilta osiltaan uuden taiteen luomisen tukena, vaan sitä vastaan. Erityisesti olemassa olevan kulttuuriaineiston käyttäminen uusien teosten pohjaksi on muuttunut hyvin hankalaksi. Jos esimerkiksi hiphop-artisti haluaa lisensoida pätkän olemassa olevasta kappaleesta uuteen teokseensa, oikeudet omistava levy-yhtiö vaatii yleisesti maksuna 50-100% uudesta teoksesta tulevista tuloista. Vastaavasti dokumenttielokuvissa oikeudenselvitykset voivat maksaa enemmän kuin koko filmin muu tuotanto.

Professori Jukka Kemppinen todennäköisesti tuhahtaisi tässä vaiheessa väliin, että eihän tekijänoikeudella ole alunperinkään pyritty luovuuden tukemiseen vaan sen päätarkoitus on ollut pitää kiusalliset intellektuellit kurissa mm. edellyttämällä teosten rekisteröimistä ja keskittämällä kustannustoiminta pienelle joukolle asiantilasta hyötyviä yrityksiä.

Tämä väite on tosi, mutta siihen on olemassa yksi poikkeus, johon Dusollierkin viittasi. 1700-luvun alun Englannissa kehitettiin ensimmäinen "moderni" tekijänoikeuslaki, jonka filosofisen pohjan muodostivat vallalla olleet aatesuuntaukset - liberalismi ja valistus.

Laki oli varsin mullistava. Siinä oikeus teokseen syntyi ensimmäistä kertaa tekijälle, ei kirjapainolle. Laissa rajattiin teokseen kohdistuvan monopolin kesto 14 vuoteen aikaisemman ikuisen keston sijaan. Merkittävin muutos aikaisempaan oli lain otsikosta löytynyt periaate, jonka mukaan laissa on kyse sopimuksesta, jonka tavoitteena on löytää kohtuullinen tasapaino tekijöiden oikeuksien ja yhteiskunnallisen yleisen edun välille.

Lain ylevät periaatteet ja niitä seurannut käytäntö unohtuivat valitettavasti vuosien varrella tekijänoikeuden muuttuessa rajallisesta monopolioikeudesta käytännössä ikuisesti kestäväksi henkiseksi omaisuudeksi. Viimeinen naula tähän arkkuun iskettiin, kun tekijänoikeus laajennettiin digitaaliseen maailmaan.

Tämä prosessi käynnistyi ensin Maailman henkisen omaisuuden järjestössä WIPO:ssa. Järjestö kehitti sisältöteollisuuden toivomusten pohjalta ns. Internet-sopimukset. Tärkein uudistus oli velvoittaa valtiot kieltämään teosten suojaksi rakennettujen kopiosuojausten kiertämisen. Näiden pohjalta EY alkoi valmistella direktiiviä, jonka lopputulos oli kompromissi eri eturyhmien vaatimusten välillä höystettynä viime hetken korjauksilla, joiden merkityksestä kenelläkään ei ole täsmällistä käsitystä.

Direktiivissä kiellettiin pelkän kopiosuojausten kiertämisen lisäksi myös tähän tarvittavien välineiden valmistaminen ja levittäminen kaikissa muodoissaan. Lisäksi käyttäjien oikeudet (kuten oikeus hyvän tavan mukaiseen lainaamiseen tai oikeus yksityiseen kopiointiin) poistettiin kokonaan Internetissä myytäviltä suojatuilta teoksilta.

Suomessa direktiivin pohjalta kirjoitettu laki ehti tehdä jo kertaalleen tehdä ranskalaisen visiitin eduskuntaan keväällä 2003, mutta se palautettiin opetusministeriöön uuteen valmisteluun liian epäselvänä. Esitys on tällä hetkellä jälleen takaisin eduskunnan käsittelyssä pintapuolisten korjausten jälkeen.

Esityksestä on suurelle yleisölle tuttua lähinnä sen muutamat yksityiskohdat, kuten jumalanpalvelusmusiikkia koskeneen poikkeuksen poistaminen ja piraattituotteiden maahantuonnille ehdotettu nollatoleranssi. Todella merkittäviä muutoksia on omasta näkökulmastani kolme.

Ensinnäkin esityksessä käyttäjien oikeudet on sidottu teosten laillisiin versioihin, millä tehdään musiikin ja elokuvien lataaminen Internetin vertaisverkoista laittomaksi. Samalla kyseessä on syvällinen tekijänoikeuden perusteiden mullistus, jonka vaikutuksia kuvaa parhaiten USA:n armeijan viljelemä termi "collateral damage". Niinpä sen seurauksena esimerkiksi tiedotusvälineillä ei olisi oikeutta käyttää niille vuodettua asiakirja-aineistoa jutuissaan tai tutkijoilla ottaa hyvän tavan mukaisia lainauksia netistä löydetystä materiaalista. Voi vain kysyä, mitä ihmettä opetusministeriössä on mietitty kohtaa kirjoittaessa?

Toiseksi esityksessä kiristetään merkittävästi tekijänoikeusrikoksen määritelmää. Vastedes tekijänoikeusrikokseen syyllistyminen verkossa ei edellytä enää taloudellisen hyödyn tavoittelua, vaan riittää, että teko "on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa". Säännöksen soveltamisala on tarkoitettu hyvin laajaksi; verkoksi riittäisi ainakin hallituksen esityksen mukaan jo kaksi toisiinsa liitettyä tietokonetta.

Kolmanneksi tulevat tekniset suojakeinot - esimerkiksi DVD-levyjen kopiosuojaus. Sisältöteollisuuden virallinen propaganda on pitänyt 1990-luvun alusta lähtien musiikin ja elokuvien täydellistä lukitsemista ehdottomana edellytyksenä liiketoiminnan syntymiselle Internetiin. Vaikka markkinat ovat jo osoittaneet tämän tarpeettomaksi - esimerkiksi suositussa Applen iTunes-palvelussa on vain muodollinen suojaus - silti laki tulee kieltämään suojakeinojen kiertämisen todella laajasti.

Ehdotuksella ei tulla korjaamaan suuren yleisön kokemaa syvää skeptisyyttä tekijänoikeutta kohtaan - todennäköisesti päinvastoin. Esimerkiksi kansan oikeudentaju tuskin tulee nielemään sitä, että musiikin jakelusta verkossa kaveripiirin kesken seuraa vastedes vastaava rangaistus kuin törkeästä rattijuopumuksesta tai kuolemantuottamuksesta.

Kieltoihin, uhkauksiin ja rangaistuksiin perustuvan nykyjärjestelmän haastajaksi on onneksi nousemassa uusi ruohonjuuriliike, jonka sisällä uskotaan avoimeen sisällöntuotantoon. Liikkeen esikuvana on avoimen lähdekoodin koodarit kuten Linus Torvalds, jotka ovat laittaneet vapaaseen jakeluun ja muiden jatkokehitettäväksi kirjoittamansa tietokoneohjelmat. Nyt samaa ideaa ollaan soveltamassa myös kulttuuripuolelle. Tunnetuin hanke tämän ideologian pohjalta on professori Lawrence Lessigin vetämä Creative Commons-projekti, joka on kehittänyt lisenssit teosten vapaalle verkkojakelulle.

Sen sijaan, että noudatettaisiin Teoston linjausta "Pientäkään pätkää ei saa lainata ilman alkuperäisen tekijän lupaa", Creative Commons antaa vapaan oikeuden ottaa vaikka koko sävellys uuden teoksen pohjaksi. Tässä kohtaa ei ole vaikea arvota etukäteen sisältöteollisuuden edustajien protestia: "eihän siitä voi vaatia silloin rahaa." Katsomalla kuitenkin Teoston tai Gramexin omia tilastoja voidaan todeta, että tilanne ei tältä osin poikkeaisi juuri mitenkään nykytilasta: tekijänoikeudesta hyötyy todellisuudessa taloudellisesti vain hyvin kapea joukko kärkiartisteista ja muiden osalta elinkeino tulee ihan jostain muualta.